1900-luvun alkupuolella erityisesti sivistyneistön naisille äitiys oli itsestäänselvä oikeutus. Sulkusen artikkelissa olleessa Koti ja yhteiskunta-lehden jutussa vuodelta 1901 kiteytettiin sivistyneistön äitiyskäsitystä seuraavasti:"Meidän käsityksemme mukaan tosi nainen on se, joka sydämensä taipumusta noudattaen kasvattaa, kehittää, vaalii, joka hoitaa hentoja ja heikkoja, etsii eksyneitä, tukee horjuvia ja kohottaa sortuneita. Toisin sanoen naisellisuus on äidillisyyttä sanan syvimmässä merkityksessä..." Naisellisuus ja naiseus yhdistettiin siis voimakkaasti äitiyteen. Sivistyneistön äidillisyyttä on luonnehdittu muun muassa yhteiskunnalliseksi äitiydeksi. Yhteiskunnallinen äiti piti huolta vähempiosaisista ja langenneista. Myös raittiusliike pyrki keskiluokan naisten avulla luomaan avioliiton ja kodin mallia työläisnaisille.
Työläisnaisilla ja porvaristolla oli hyvinkin erilaisia näkemyksiä niin äitiydestä kuin aviottomien äitien ja lasten asemasta. Porvastin naiset sympatisoivat aviottomia lapsia, mutta äitejä soimattiin siveettömyydestä.Työläisnaisliikkeen edustaja Hilja Pärssinen teki vuonna 1908 aloitteen kaikille synnyttäville myönnettävästä palkallisesta äitiyslomasta. Ehdotus ei saanut kannatusta sivistyneistön keskuudessa, koska palkallisen äitiysloman epäiltiin lisäävän työläisnaisten siveettömyyttä entisestään. Äitejä ei silti saanut pitää töissä synnytyksen jälkeen, vaan heidän tuli jäädä palkattomalle lomalle. Elatuksen hoiti mies. Porvarillinen naisliike nosti siis lapsen edun äidin edelle, työläisnaiset sen sijaan samastivat äidin ja lapsen edun. Työläisnaiset taistelivat oikeudestaan äitiyteen, sivistyneistön äidit oikeudestaan itsenäiseen työhön ja kuolutukseen.
Vaikka viime vuosisadan alun luokkataisteluasetelma kuulostaa, ainakin omaan korvaani, aika rajulta, löytyy siitä kuitenkin joitain yhtymäkohtia myös nykypäivän Suomeen. Äitiä ajatellaan vielä nykyäänkin "emona", joka "kasvattaa, kehittää, vaalii, joka hoitaa hentoja ja heikkoja, etsii eksyneitä, tukee horjuvia ja kohottaa sortuneita". Äitimyytti elää edelleenkin. Nykypäivän äidillä on kuitenkin jo varsin toisenlaiset mahdollisuudet valita. Äiti voi halutessaan jatkaa äitiysloman jälkeen lasten kanssa kotona kolmeen ikävuoteen saakka. Ja mies käy töissä tällä välin ja tuoda leivän pöytään... Toisaalta 2000-luvulla ollaan pikkuhiljaa tajuamassa myös se, että äiti ei välttämättä olekaan se automaattinen vanhempi, joka jää kotiin. Isä voi osallistua lasten kotona hoitamiseen yhtälailla.
Vaikka äitiyttä on monenlaista, kuten yksilöitäkin, on synnyttäjien keski-ikä (vuonna 2005) Stakesin mukaan pitkään pysynyt 30 ikävuodessa ja ensisynnyttäjien noin 28 ikävuodessa. Miksi nuoret naiset eivät uskalla tai halua tehdä lapsia nuorempana? Voisiko syynä olla esimerkiksi halu saada "puitteet" ensin kuntoon: talo, työpaikka, aviomies jne.? Ajankohtaisen Kakkosen (TV2 27.2.07) Akkavalta -illassa käytiin keskustelua muun muassa nykypäivän nuorten naisten peloista mutta myös valinnanvapaudesta. Toisaalta nuorilla naisilla on mahdollisuus "palkallisiin" äitiysvapaisiin, toisaalta pelottaa, kuinka työpaikan käy, jos nainen osoittaa halukkuuttaan lisääntyä. Olen itse miettinyt paljonkin nuorten naisten pelkoja äidiksi tulemisesta. Asettaako yhteiskunta kuitenkin edelleen naisille paineita "oikeanlaisesta äitiydestä"? Tuleeko tässä pätkätöiden luvatussa maassa nuorelle naiselle edes vakavasti harkintaan äitiyden mahdollisuus ennen täysin turvattua taloutta? Onko sitä täysin turvattua taloutta mahdollista saavuttaa?
Olen itse saanut ensimmäisen lapseni 23-vuotiaana. En osannut silloin pelätä "puitteiden" puuttumista, vaikka minulta puuttui akateeminen koulutus, työpaikka, mieheni opiskeli ja asuimme vuokralla. Tällä hetkellä esikoiseni on reipas ekaluokkalainen ja koen, että sain ensimmäisen lapseni juuri minulle oikeaan aikaan. Äitiyden oikea aika on silloin, kun nainen itse sen tuntee. Toisaalta siihen puhtaaseen kokemukseen äidiksi tulemisen halusta ei mielestäni saisi vaikuttaa edellä mainittujen "puitteiden" oletettu oikeellisuus. Niin äitiyden, naiseuden kuin laajemmassa mittakaavassa oman minuuden tulisi löytyä naisesta itsestään, ei yhteiskunnan oletuksista tai vaatimuksista. On ensimmäisen lapsen saannin ikä 20 tao 35 vuotta, tai on naisen valinta vapaaehtoinen lapsettomuus, tulisi naisen mielestäni olla tosi itselleen, ja tehdä ratkaisunsa omaa sisintään kuunnellen. Naiset ja äidit ovat (niin halutessaan) vahvoja ja kykeneviä, lapset loppujen lopuksi elämän suola ja sokeri.
Lisää tietoa aiheesta esimerkiksi: Nätkin: Kamppailu suomalaisesta äitiydestä. 1997. Tampere: Gaudeamus, Sulkunen teoksessa Alapuro ym. toim: Kansa liikkeessä. Helsinki: Kirjayhtymä
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Huomasin tuossa että oli pari kirjoitusvirhettä putkahtanut "Äitiyden haasteista"-blogiini... Pahoittelut;) En osannut korjailla enää jälkikäteen, joten tässäpä pahimmat:2.kpl:ssa tulisi siis olla PORVARISTO, ei porvasti, samaisessa kappaleessa KOULUTUS ei kuolutus ja viimeisen kappaleen tao sopisi tietenkin kiinalaisittain kappaleen teemaan, mutta tarkoituksena oli kuitenkin laittaa TAI...
Näin näillä väsyneillä aivoilla Espri törttöili;)
Minulle oli uutta, että yhteiskunnalliseksi äitiydeksi kutsuttu ilmiö on ollut nimenomaan sivistyneistön äidillisyyttä.
Naiseus ja naisellisuus yhdistetään yhä äitiyteen automaattisin ajatuskuluin, uskallan väittää niin. Äitiys ei ehkä ole naisen elämässä yhtä vahva velvoite kuin sata tai viisikymmentä vuotta sitten, mutta sosialisaatio kohti äitiyttä on edelleen väkevää. Nainen on joko äiti tai hänen on perusteltava, miksi hän ei ole. Tämän hetkisessä elämässäni äitiys näyttäytyy identiteettityöni raaka-aineena. Minun tulevaisuuteni ja minuuteni rakentuu suhteessa äitiyteen; sen negaation ja äitiysvisioiden akselilla.
Jään odottamaan lisää tekstiä tästä aiheesta innosta pinkeänä. (Satun lukemaan parhaillaan kirjaa "Isänmaan moninaiset äidinkasvot", jossa käsitellään äitiyttä toisesta näkökulmasta.) Kenenkään ei ole tarpeen pyrkiä syleilemään koko maailmaa ja kaikkia mahdollisia asioita blogitekstissään; olet jo aiheesi rajannut. Kuitenkin ehdottaisin heteroseksuaaliselle ydinperheelle vaihtoehtoista näkökulmaa lähestyä äitiyttä. Se voisi olla esimerkiksi lesbo-, yksinhuoltaja- tai uusperheen äitiydestä kirjoittaminen.
Tuli mieleen, että jotkut feministisosiaalipolitiitikot ovat pitäneet yksinhuoltajien kohtelua ja yksinhuoltajuutta koskevaa ajattelua "naisystävällisen" sosiaalipolitiikan kynnyskysymyksenä. Ja toden totta, erilaiset hyvinvointavaltioden mallit näyttävätkin eroavan paljon tässä suhteessa. Pohjoismaissa on pitkään naisille ollut suhteellisen turvattua olla yksinhuoltaja ja on pyritty lasten tasaveroiseen kohteluun, ettei siis avioliiton ulkopuolisia lapsia, eroperheiden lapsia (ja käytännössä, vaikkei eksplisiittisesti) naisparien aiemmista hetroliitoista syntyneitä lapsia kohdella kovin eri tavoin. Siis mm. taloudellista ja oikeudellista turvaamista. Mieluummin tukea kuin moraalista sormella osoittelua. Merkkejä siitä, että tämä on sittemmin problematisoitunut, on.
Muistaakseni aluksi kotihoidon tukeakin käyttivät hyväkseen eritoten huonoissa työmarkkina-asemissa olevat yh-äidit, Suomessa siis. Nyt koko kotiäitiyskeskustelu ja ylipäänsä koko äitiyskeskustelu tuntuu pyörivän aika keskiluokkaisen heteroparin työnjaon ympärillä, niinkuin siinä telkkarikeskustelussa. Ja kireitä moraalisia kannanottoja kirvoittavat nyt erityisesti miehettömien naisten hedelmöityshoidot. No joo, se on jo toisen jutun aihe.
Ai niin, siitä sivistyneistön tai porvarillisesta yhteiskunnallisesta äitiydestä. Tämä lienee kysymys, johon on erilaisia kantoja. Toiset tutkijat (ainakin Sulkunen) korostavat luokka-asetelmaa ylhäältä-alas, toiset näkevät sen ehkä moninaisempana ja ristiriitaisempana asiana. Mutta kyse on tietysti myös siitä, että uudemmat tulkinnat pohjaavat jo aiempaan keskusteluun ja tuovat siihen sitä kautta lisäpuhtia. Kolmannet, vaikkapa Anu Koivunen, eivät pidä koko käsitteestä ja sen puitteissa käydystä keskustelusta, koska se sulkee niin paljon toisenlaisia naistoimijoita ulos: vain äidit, vaimot ja kuuraaminen ovat kiinnostavia naistutkijoille... Läheskään kaikki naisliikkeiden histroioitsijat eivät esimerkiksi ole pitäneet maternalistista politiikkaa feministisenä politiikkana ollenkaan. Tästä taitaa Nätkinillä olla vähän enemmän.
Täältähän nyt löytyi sitten näitä yhtymäkohtia jo minunkin pohdintoihin:)
Ajattelin pyykki-iidan mainitsemaa hedelmöityslakia ja omia tuntemuksiani maternalistisesta, feministisestä, feminiinisestä ja naispolitiikasta ja niiden päällekäisyyden kokemuksestani.
Voin hyvin ymmärtää tuon, että kaikki naistutkijat/historijoitsijat eivät ole pitäneet maternalistista politiikkaa feministisenä politiikkana.
Voisin kuvitella, että esimerkiksi juuri hedelmöityslaki ei sopisi välttämättä maternalistista politiikkaa ajavien poliittiseen agendaan. Maternalistinen politiikka tuntuu minusta ainakin nyt enemmän asiaan perehtyneenä, juuri heteronormatiiviselta politiikalta. Tosin onhan feminismeissäkin eroja...
Lähetä kommentti