Matriarkka-yhteiskunta?

Naispolitiikka, feminiininen politiikka, maternalistinen politiikka... yksi ja sama asia?

Irma Sulkusen mukaan Sosiaalidemokraattisen naisliiton yhtenä päämääränä oli reformistisen naispolitiikan sisällön täsmentäminen. Naisliitolle tärkeätä oli muun muassa kotitalouden ammattiopetus ja sen tarjonta naisille. 1930-luvulla kotitalousohjelma sitten löikin lävitse ja kotitalousideologia saatiin kiinnittymään suomalaiseen naisidentiteettiin. Tämä oli erittäin tärkeätä myös Miina Sillanpäälle. Hieman myöhemmin naispolitiikka hahmottui lisää ja erityisesti sosiaalidemokraattinen naispolitiikka otti agendalleen myös asuntopolitiikan, väestökysymykset, kansanterveyden, sekä lasten ja äitien aseman turvaavan perhepolitiikan. Näistä on hiljalleen muodostunut niin sanottu feminiininen politiikka. (Sulkunen, 1997. Miina Sillanpää – Sillanrakentaja, teoksessa Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset. Helsinki: Eduskunnan kirjasto.)

Mieleeni nousee väkisinkin kysymys politiikan muotoutumisesta ja sen vaikuttamisesta myös nykypäivänä. Miina oli 2. sosiaaliministeri aikoinaan ja nykyisistäkin ministereistä naisilla on salkut hyvin naispoliittisilta/feminiinisen politiikan/maternalistisen politiikan aloilta, kuten kulttuuriministeri, työministeri, opetusministeri, peruspalveluministeri, toki myös muilta aloilta vielä neljä salkkua löytyy. Osa syy tällaiseen naispolitiikan muotoutumiseen on mielestäni tuo vanha traditio, jota Miinan aikoina naiset itse ajoivat, eli millaiseksi naispolitiikka haluttiin rakentaa. Vanhasta traditiosta ei ole ilmeisesti ollut kovinkaan helppo irrottautua. Ja näkyyhän tämän feminiininen naispolitiikka ja maternalistisuus myös ilmeisesti kotioloissa. Työn ja perheen yhteensovittaminen kun tuntuu olevan enemmänkin naisten ongelma kuin miesten, viitaten Joskin aloittamaan kirjoitukseen. Tähän väliin yritän sanoa, että minusta kaikki kolme politiikan muotoa vaikuttavat hyvin samanlaisilta.

Haluan kertoa tässä tarinan yhdestä omasta kokemuksestani ja kummastuksestani. Olin lääkärissä tammikuussa Ranskassa, lääkäri oli nuorehko ranskalainen mies. Ensimmäiseksi hän kysyi, että olenko yksin. Vastasin, että olen täällä lääkärissä yksin, mutta matkalla en. Hän pyysi tutkimuksen jälkeen minun soittavan poikaystävälleni. Kysyin, että miksi. Siihen lääkäri vastasi, että haluan kertoa hänelle sinun diagnoosisi ja antaa tapaustasi koskevat paperit. Leukani vain loksahti auki ja menin täysin hämilleni. Mitä, miksi näin? En ollut uskoa korviani. Lääkäri vaatimalla vaati minun soittavan ja niin sitten tein, ihan vain muodon vuoksi ja hämmästyksestä järkyttyneenä. Puhelun jälkeen selitin lääkärille, että poikaystäväni ei nyt tule minua noutamaan ja hän ei edes puhu ranskaa, joten ei hänestä nyt ole liiemmin apua. Lääkäri oli kummastunut ja säälivä. Jouduin siis säälin kohteeksi vain sen takia, että olin nainen ja minun ei odotettu ymmärtävän lääkärin diagnoosia? Tämä oli se käsitys mikä itselleni tietysti tilanteesta jäi. Hän myös antoi minulle hoitajan puhelin numeron joka voisi lääkitä minua, kun en ilmeisesti itse ollut kykenevä siihen. Minä olin ja lääkitsin itse itseni. Tietysti tilanteeseen vaikuttivat myös kulttuuriset erot. Ranskassa mahdollisesti koko suku rientää vastaanotolle kun yksi sairastaa? Tästä ajaudun tietysti pohtimaan, että eikö Suomessa välitetä sitten lähimmäisistä tarpeeksi vai onko se juuri tämä suomalainen matriarkkayhteiskunta, jonka vahvat naiset pärjäävät vaikka läpi harmaan kiven, yksin, kaikesta? Enpä osaa sanoa.