Bussiin punnertaa itsensä lihava nainen. Läski. Senkin tilaa vievä mätäs, ajattelet. Aika ruma. Miten se kehtaa pukeutua noin paljastavasti?? Se varmaan makaa kaiket illat sohvalla telkan ääressä, käsi karkkipussissa, ja haisee pahalta. Se on tietty joku Siwan kassa. Tyhmä. Hilsettäkin se varisee. Se on luultavasti matkalla Mäkkäriin. Ei se tolla menolla saa ikinä miestä. Laihduttais nyt hyvä ihminen, sinä ajattelet. Kommentoit vierustoverillesi: ”olipa siinä karmea plösö”. Kyseessä oleva nainenkin taisi kuulla sen.
Kuulostaako tutulta? Vai erittäin tutulta? Esimerkkini on kärjistävä ja kuvitteellinen. Et ehkä ajattelisi noin. Moni kuitenkin ajattelee, että lihavuus on kamalaa ja tämä kamaluus on lihavan oma vika.
Hoikkuutta arvostetaan aikamme länsimaisessa yhteiskunnassa, lihavuutta ei. Etenkin naisruumiiseen kohdistuu hoikkuuden vaatimus; sorjaa vartta pidetään feminiinisyyden ja seksuaalisen houkuttelevuuden takeena. Jonkun henkilön lihavuus ei sinällään ole sen kummallisempaa kuin hoikkuuskaan. Vammaksi sen tekevät ne merkitykset, jotka siihen liitämme, ja ne yhteiskunnalliset sekä sosiaaliset suhteet, jotka rajoittavat lihavan henkilön elämää. Hannele Harjunen puhuu lihavuudesta stigmatisoivana ominaisuutena, ja siihen ajatukseen minäkin sitoudun tässä tekstissäni. Stigma tarkoittaa henkilön sosiaalista statusta ja identiteettiä heikentävää asiaa. Se voi olla näkyvä ominaisuus, kuten lihavuus, mutta myös näkymätön asia, esimerkiksi ruumiinvamma, jota peitellään vaatteilla. Minä miellän myös ’luullun lihavuuden’ näkymättömäksi stigmaksi, sillä henkilön ruumiinkuvaa ja sosiaalista elämää voi ohjata kuvitelma hänen vartalonsa huonoudesta, normiin sopimattomuudesta, vaikka se ei suurelle yleisölle välitykään. Stigma operoi häpeän avulla; se on lamauttava, toimintaa estävä kelpaamattomuuden tunne. Usein lihava häpeää itseään, tuntee itsensä huonoksi ja välttää tilanteita, joissa hänen ruumiinsa tulee esille. Stigman käsite tuo ruumiillisuuden ymmärtämiseen sosiaalisen ulottuvuuden. Ruumis ei tällöin ole (vain) biologiaa vaan sosiaalinen rakennelma.
Identiteetti muodostuu sosiaalisesti yhteistoiminnassa muiden kanssa, ja rajat sille antavat kulttuurisesti jakamamme käsitteet ja merkitykset. On miltei mahdotonta nähdä niitä asioita, joihin meillä ei ole käsitteitä. Toisaalta on yhtä vaikeaa nähdä käsitteisiimme liittyvien merkitysten ohi. Identiteetti ja ruumis ovat läheisessä suhteessa toisiinsa, etenkin nykyään, kun ulkonäköruumiin asema on hyvin korostunut. Iris Marion Young sanoo Harjusen suulla, että kehonsa perusteella normista kielteisesti poikkeavien identiteetti sidotaan ruumiiseen. Tällöin kaikki, mitä lihava on, on hänen huono, kelvoton, lihava ruumiinsa. Toisin sanoen lihavuus on hänen ainoa ominaisuutensa. Tämä kelvoton, lihava ruumis nähdään helposti henkilön sisäisen maailman heijastuksena, niin kuin kuvitteellinen esimerkkini yrittää osoittaa. Harjusen mukaan lihavuuteen liitetäänkin stereotyyppisiä kuvitelmia henkilön älyllisestä, moraalisesta, psyykkisestä, emotionaalisesta rappiosta. Lihava nainen ei voi olla kaunis, feminiininen, seksuaalisesti vetävä, ja tuskin hän menestyy parisuhteessakaan, ainakaan miehen kanssa. Äiti hän ehkä on.
Laihduttamisella haetaan usein sekä sosiaalista että itsensä hyväksyntää. Jos henkilö ei kuitenkaan halua tai pysty pudottamaan painoaan, hänen vartalonsa laveilla rajoilla on konkreettisia, kielteisiä sosiaalisia seurauksia. Hän kohtaa syrjintää, torjuntaa ja marginalisointia, väheksymistä, ulossulkemista, solvaamista ja kiusaamista. Jopa henkilön koon julkinen kommentointi nähdään oikeutettuna.
Harjunen, Hannele (2004): Lihavuus, stigma ja sukupuoli. Teoksessa Jokinen, Eeva; Kaskisaari, Marja ja Husso, Marita: Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö. Tampere: Vastapaino
7 kommenttia:
Löytyisikö täältä vaihtoehtoista näkökulmaa naiseuteen, lihavuuteen ja stigman kanssa elämiseen?
http://www.kolumbus.fi/leavox/syojatar/index.htm
Kiitos, Pyykki-Iida, sivut olivat mielenkiintoiset.
Niistä välittyi tietoinen vastarinta lihavuuden stigmalle ja hoikkuusvaatimukselle. "Iloisten syöjättärien" vastarinta näyttäisi tapahtuvan eräänlaisen separatismin avulla: pyrkimyksenä suunnata kaikki energia pois laihdutusajattelusta.
Silmäillessäni sivuja jäin miettimään, mitkä ovat yksilön mahdollisuudet muuttua, jos hänen lähiympäristönsä pysyy entisen kaltaisena. Miksi juuri yksilön pitäisi muuttua?
Taisin kuitenkin lopulta saada kiinni Syöjättärien ajattelukuvioista. Heidän toimintansa nimittäin muodostuu ainakin osittain ryhmätapaamisista. Tästä ryhmästä ilmeisesti tulee muutosta haluavan naisen uudenlaisen ajattelun konteksti; yhteisö, jossa on samalla tavalla ajattelevia ja jossa ei puhuta kiloista, ihrasta ja rumuudesta vaan nähdään ruoka nautintona.
Yksilön ajattelutapojen muuttaminen lienee yksi harvoista toteutettavissa olevista ratkaisuista "naisen tuunaamisen ideologiaa" vastaan. Vai onko?
Raapustan tähän vielä muutaman sanan stigmasta, koska minusta tuntuu, että tarjosin käsitteen tuossa alkuperäistekstissä itsestäänselvyytenä.
Stigman käsitteen jäljet johtavat Chicagon koulukuntaan ja Erving Goffmanniin (1922-1982). Goffman testamenttasi jälkeensä muun muassa käsityksen kavokkaisen vuorovaikutuksen (kaikkien vuorovaikutustilanteiden lähtökohdan) evidentiaalisesta luonteesta. Se tarkoittaa sitä, että yksilön teot ja ulkomuoto toimivat joka hetki todisteena hänen hänen statuksestaan, sosiaalisista suhteistaan ja niin edelleen.
Goffmannille identiteetti oli esitystä. Vuorovaikutuksessa esitetään muille myönteistä kuvaa itsestä, pyritään säilyttämään kasvot. Esitykseen liitetään tunteita; sen onnistuessa koetaan mielihyvää ja epäonnistuessa häpeää. Jos esitys ei onnistu tai sen ei anneta onnistua, muodostuu stigma. Identiteetti ikään kuin menee "pilalle". Esimerkiksi lihavan naisen voi olla vaikea tuottaa itsestään myönteistä esitystä, koska lihavuus on kulttuurisesti määritelty kielteiseksi ominaisuudeksi ja on siten todiste henkilön huonoudesta.
Hannele Harjunen on kehittänyt Goffmanin ajatuksia eteenpäin, vähemmän sukupuolisokeaan suuntaan.
On kyllä jännä ajatus, uskoisin että aika moni "ei-lihava" saattaa, olettaessaan olevansa avarakatseinen ja kaikenlaiset ihmiset hyväksyvaä, kauhistua omista ajatuksistaan tuollaisissa bussitilanteissa. Itselläni ei yleensä ajatukset kuitenkaan mene noin rajuille aalloille; pohdin ehkä näissä tilanteissa lempikysymystäni: MIKSI? Mistä johtuu, että juuri tämä ihminen on "tavallisesta" muodosta poikkeava? Ja onko sillä loppujen lopuksi väliä?
Ihmiset ovat, oikeutetusti, erilaisia ja mielestäni se on rikkaus. (Oikeasti, ei vain sanahelinänä.)Yksi ihmistä määrittävistä tekijöistä on mielestäni tyytyväisyys omaan itseen, niin kehoon kuin mieleenkin. On ehkä syytä kysyä itseltä se kysymys MIKSI, jos oma keho ei tunnu omalta.
Espri, uskon todella, että sinä, jos joku, hyväksyt monenlaiset ihmiset ja ajattelet erilaisuuden rikkautena.
Kuitenkin kommenttisi tuo mieleen pari Hannele Harjusen julkituomaa kulttuurista käsitystä lihavuudesta. Pohdittaessa, MIKSI jonkun vartalo on tavallisuudesta poikkeava, meillä saattaa olla takaraivossa ajatus, että hoikka vartalo on "alkuperäinen" ruumis, jota tulee tavoitella. Kaikki muu on tällöin poikkeamaa tuosta normista edellyttäen selitystä. Emme pysty kuvittemaan tilannetta, jossa joku olisi vapaaehtoisesti lihava.
Harjunen tekee artikkelissaan "Käsityksiä lihavan naisen seksuaalisuudesta" erottelun yhteiskunnalliseen ja psykologiseen käsitykseen seksuaalisuudesta. Jälkimmäinen kanta on taipuvainen ymmärtämään lihavuuden oireena sisäisestä ongelmasta. Hän itse pitää parempana yhteiskuntatieteellistä näkemystä, jossa hänen sanojensa mukaan otetaan huomioon ruumiin sosiaalinen ja poliittinen ulottuvuus.
Vielä kommennttia Rapa & Kunnolle :)
Tarkennan vielä kommenttiani "lempikysymyksestäni" MIKSI. Olen itse ollut viimeiset reilu viisitoista vuotta kiinnostunut ihmisen henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista; holistisesta ihmiskäsityksestä. Harjusen ajatus (länsimaisen) yhteiskunnan oletetusvartalosta ja oletetusta alkuperäisestä ruumiista on kiinnostava, ja varmasti varsin totta. Itselleni ihminen on kuitenkin kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.
"Vapaaehtoinen" lihavuus on mielestäni aivan paikallaan silloin, jos ihmisen oma keho ja mieli ovat samoilla aaltopituuksilla. Tarkoitan tällä esimerkiksi sitä, että ihminen ruokkii niin kehoaan kuin henkisyyttään omalle itselleen sopivalla ja hyväksi havaitulla tavalla. Se, millaisissa tapauksissa vapaaehtoinen lihavuus saa minut mietteliääksi, on tilanne jossa ihminen on lakannut väkittämästä itsestään ja on lakannut kuuntelemasta oman kehonsa viestejä. Ihmisen keho (suonette keho-sana käytön "ruumiin" tilalla) on viisas ja kiitollinen kumppani, joka ilmoittaa vaikkapa ruoan sopivuudesta tai sopimattomuudesta.
Ehkäpä mielessäni käy, harmaakasvoista, "lihavaa" ja mahdollisesti kiukkuista sekä elämäänsä tyytymätöntä ihmistä katsellessa, että voisiko hänen elämänsä olla toisenlaista? MIKSI hän ei välitä itsestään? Olisiko hänen mahdollista löytää ilo elämäänsä, ja ilo omasta itsestään? Tyytyväisyys itseensä, juuri sellaisena kuin on. Vaikka sananlaskussa sanotaankin että lihavat ovat leppoisia, ei tilanne aina kuitenkaan ole niin. Ehkäpä tässä peräänkuulutan jo mainittua oman kehon ja mielen kuuntelua. Itselleen voi olla hyvä.
Se, missä stigman käsite on hyvä, on että se yhdistää sosiaalisen tilanteen (syrjinnän, väheksynnän, leimaamisen, huonon kohtelun, kulttuuriset käsitykset...) siihen, miten ihminen itse kokee itsensä ja identiteettinsä. On hyvä ajatella paitsi yksilöitä, myös ryhmiä: lihavia "luokkana", mustia "rotuna"...
Lähetä kommentti