Median piirtämä ruumis

Jenny Dahlberg, ylipainoinen toimittaja, poseerasi uimapuvussaan kuin missi konsanaan kirjansa Sopivasti lihava (Tjock 2003) kannessa – ja aiheutti pienimuotoisen kohun varsinkin kotimaassaan Ruotsissa. Ei ole totuttu, että lihava nainen esiintyy mediassa samaan tapaan seksikkäästi kuin hoikka sisarensa. Varsinkaan siihen ei ole totuttu, että hän ei tunnu yhtään häpeävän itseään.

Katariina Kyrölä tuo representaatioiden näkökulman ruumiillisuuteen ja lihavuuteen. Hän kirjoittaa julkisissa tekeleissä esitetyistä ruumiista artikkelissaan Ruumis, media ja ruumiinkuvat pohtien niiden suhdetta hengittävään ja hikoavaan, elävään, naisruumiiseen. Yleistä olettamusta siitä, että edellinen vaikuttaa suoraan jälkimmäiseen, on kritisoitu "viestinnän lääkeruiskumalliksi"; median vaikutus yksilöihin ei voi olla yhtä suoraviivaista kuin lääkkeen vaikutus potilaaseen. Mediassa esitettyjä ruumiin kuvia on kuitenkin mielekästä tutkia, koska käsitykset ja kokemukset ruumisihanteista muotoutuvat ainakin osittain sen perusteella, kuinka erilaisia ruumiita esitetään. Nykyajan kuvissa piirtyy kapea ruumisihanne, joka estää erilaisuuden näkemisen hyväksyttävänä tai ihailtavana. Minusta tämä on omituista suhteessa siihen, että nykyisessä individualismissa pyritään yksilöllisyyteen ja erilaisuus on tärkeä arvo. Erilaisuus sallitaan ilmeisesti vain tietyissä rajoissa. Kukaan ei juhli "eksoottista" lihavuuttaan

Kyrölä koettaa jäsentää feminististä keskustelua aiheesta ja löytää siinä kolme tasoa. Ensinnä ovat todellisuudessa elävät, kokevat naisten ruumiit. Toisena puolestaan ovat naisen ruumiin kuvat, joita mediassa ja elokuvissa esitetään. Kolmannen tason muodostavat ruumiinkuvat, eli se, kuinka lihaa olevat naiset näkevät itsensä ja muut suhteessa sekä elettyyn ruumiiseensa että mediassa esiintyviin kuviin. Tämä taso on kuin naisten ja kuvien välinen tila, jossa he suhteuttavat itsensä kuviin. Se voi sisältää käsityksen oman ruumiin koosta, muodosta ja viehättävyydestä, mutta se ei välttämättä täsmää muiden käsitysten kanssa. Feministisessä keskustelussa on eri aikoina ollut erilaisia näkemyksiä kauneusihanteista. Niitä yhdistää se, että ruumiin normittamista ja ulkonäköihanteita pidetään vahvoina yhteiskunnallisen ja kulttuurisen vallankäytön välineinä. Kyrölä on rakentanut artikkelinsa punaiseksi langaksi naisruumiin representaatioiden suhteutumisen kulloiseenkin feministiseen keskusteluun, mutta minä en aio kiinnittää siihen erityisesti huomiota tässä tekstissäni.

Tapaa katsoa ruumiin kuvia on teoretisoinut Kyrölän mukaan muun muassa Laura Mulvey. Hän on tutkinut elokuvan tarjoamia katsomisen paikkoja ja on sitä mieltä, että nainen asetetaan perinteisessä elokuvassa passiiviseksi katseen kohteeksi. Elokuvassa tarjotaan yleensä rajallinen määrä tapoja katsoa. Naiskatsoja voi samaistua vain joko passiiviseen naisobjektiin, jolla kaunis vartalo tai mieheen, joka katsoo naista haluten mutta halveksuen. Ann Doan taasen on esittänyt naiskatsojan ja naisen kuvan lähestyvän toisiaan, jolloin naiskatsoja joko imeytyy kuvaan tai hylkää sen kokonaan kääntämällä katseensa pois. Kyrölä huomauttaa, että erityisen hyödyllistä Mulveyn ja Doanen ajatuksissa on heidän tapansa nostaa esiin patriarkaalisen yhteiskunnan syvärakenteiden ja tiedostamattoman ulottuvuuden vaikutukset naisen kuvaamisen konventioihin. He myös osoittivat, että naisruumiin kuva populaarimediassa on rakennettu palvelemaan monia valta-asetelmia, jotka peitetään luonnollisuuden illuusiolla

Kyrölä kirjoittaa myös alkuperäisesti Jane Feurin esittämästä kysymyksestä, onko lihavan naisen esittäminen mediassa haluttavana objektina, katseen kohteena, yhtä huono asia kuin hoikan naisruumiin representoiminen sellaiseksi. Feurin mielestä eroottinen objektivointi voi olla jossain määrin vapauttavaa lihaville naisille, koska se on ainoa tapa päästä valtamediaan muutoin kuin naurun, säälin tai inhon kohteina. Anne Hole on puolestaan toisella kannalla: esimerkiksi jos lihavan naiskoomikon pyrkimys seksiobjektiksi on tapahtunut normeille nauravan kurittomuuden kustannuksella, sitä ei voida nähdä naista vapauttavana asiana.

Kyrölä vertailee ymmärryksiä lihavasta ja anorektisesta naisruumiista kiinnostavalla tavalla. Ymmärsin hänen tekstiään niin, että hän puhuu aiemmin mainitusta kolmannesta tasosta, eli, kuinka elävät naiset suhteutuvat median tuottamiin kuviin. Anorektista ruumista voidaan pitää yhtäältä miehisen katseen ja hoikan kauneusihanteen kuuliaisena sisäistämisenä, ja tällöin lihavuus on kurittomuutta suhteessa kauneusihanteeseen. Toisaalta sekä anorektinen että lihava naisruumis jäsentyvät androgyyneiksi kaksinapaiseen sukupuolijärjestelmään nähden. Kolmas ja kiinnostavin on Susan Bordolta lähtöisin oleva tapa nähdä laihduttamisen tarkoittavan anorektikolle itselleen itsekuria ja oman elämän haltuunottoa, joita nykyisessä länsimaisessa maailmassa arvostetaan. Tällöin hoikkuus on taistelua naisruumiiseen perinteisesti liitettyjä määreitä vastaan, kuten kontrolloimattomuutta, pehmeyttä ja heikkoutta.

Kyrölä, Katariina (2006). Ruumis, media ja ruumiinkuvat. Teoksessa Mäkelä, Anna; Puustinen, Liina ja Ruoho, Iiris (toim.): Sukupuolishow. Johdatus feministiseen mediatutkimukseen. Tampere: Gaudeamus