1900-luvun alkupuolella erityisesti sivistyneistön naisille äitiys oli itsestäänselvä oikeutus. Sulkusen artikkelissa olleessa Koti ja yhteiskunta-lehden jutussa vuodelta 1901 kiteytettiin sivistyneistön äitiyskäsitystä seuraavasti:"Meidän käsityksemme mukaan tosi nainen on se, joka sydämensä taipumusta noudattaen kasvattaa, kehittää, vaalii, joka hoitaa hentoja ja heikkoja, etsii eksyneitä, tukee horjuvia ja kohottaa sortuneita. Toisin sanoen naisellisuus on äidillisyyttä sanan syvimmässä merkityksessä..." Naisellisuus ja naiseus yhdistettiin siis voimakkaasti äitiyteen. Sivistyneistön äidillisyyttä on luonnehdittu muun muassa yhteiskunnalliseksi äitiydeksi. Yhteiskunnallinen äiti piti huolta vähempiosaisista ja langenneista. Myös raittiusliike pyrki keskiluokan naisten avulla luomaan avioliiton ja kodin mallia työläisnaisille.
Työläisnaisilla ja porvaristolla oli hyvinkin erilaisia näkemyksiä niin äitiydestä kuin aviottomien äitien ja lasten asemasta. Porvastin naiset sympatisoivat aviottomia lapsia, mutta äitejä soimattiin siveettömyydestä.Työläisnaisliikkeen edustaja Hilja Pärssinen teki vuonna 1908 aloitteen kaikille synnyttäville myönnettävästä palkallisesta äitiyslomasta. Ehdotus ei saanut kannatusta sivistyneistön keskuudessa, koska palkallisen äitiysloman epäiltiin lisäävän työläisnaisten siveettömyyttä entisestään. Äitejä ei silti saanut pitää töissä synnytyksen jälkeen, vaan heidän tuli jäädä palkattomalle lomalle. Elatuksen hoiti mies. Porvarillinen naisliike nosti siis lapsen edun äidin edelle, työläisnaiset sen sijaan samastivat äidin ja lapsen edun. Työläisnaiset taistelivat oikeudestaan äitiyteen, sivistyneistön äidit oikeudestaan itsenäiseen työhön ja kuolutukseen.
Vaikka viime vuosisadan alun luokkataisteluasetelma kuulostaa, ainakin omaan korvaani, aika rajulta, löytyy siitä kuitenkin joitain yhtymäkohtia myös nykypäivän Suomeen. Äitiä ajatellaan vielä nykyäänkin "emona", joka "kasvattaa, kehittää, vaalii, joka hoitaa hentoja ja heikkoja, etsii eksyneitä, tukee horjuvia ja kohottaa sortuneita". Äitimyytti elää edelleenkin. Nykypäivän äidillä on kuitenkin jo varsin toisenlaiset mahdollisuudet valita. Äiti voi halutessaan jatkaa äitiysloman jälkeen lasten kanssa kotona kolmeen ikävuoteen saakka. Ja mies käy töissä tällä välin ja tuoda leivän pöytään... Toisaalta 2000-luvulla ollaan pikkuhiljaa tajuamassa myös se, että äiti ei välttämättä olekaan se automaattinen vanhempi, joka jää kotiin. Isä voi osallistua lasten kotona hoitamiseen yhtälailla.
Vaikka äitiyttä on monenlaista, kuten yksilöitäkin, on synnyttäjien keski-ikä (vuonna 2005) Stakesin mukaan pitkään pysynyt 30 ikävuodessa ja ensisynnyttäjien noin 28 ikävuodessa. Miksi nuoret naiset eivät uskalla tai halua tehdä lapsia nuorempana? Voisiko syynä olla esimerkiksi halu saada "puitteet" ensin kuntoon: talo, työpaikka, aviomies jne.? Ajankohtaisen Kakkosen (TV2 27.2.07) Akkavalta -illassa käytiin keskustelua muun muassa nykypäivän nuorten naisten peloista mutta myös valinnanvapaudesta. Toisaalta nuorilla naisilla on mahdollisuus "palkallisiin" äitiysvapaisiin, toisaalta pelottaa, kuinka työpaikan käy, jos nainen osoittaa halukkuuttaan lisääntyä. Olen itse miettinyt paljonkin nuorten naisten pelkoja äidiksi tulemisesta. Asettaako yhteiskunta kuitenkin edelleen naisille paineita "oikeanlaisesta äitiydestä"? Tuleeko tässä pätkätöiden luvatussa maassa nuorelle naiselle edes vakavasti harkintaan äitiyden mahdollisuus ennen täysin turvattua taloutta? Onko sitä täysin turvattua taloutta mahdollista saavuttaa?
Olen itse saanut ensimmäisen lapseni 23-vuotiaana. En osannut silloin pelätä "puitteiden" puuttumista, vaikka minulta puuttui akateeminen koulutus, työpaikka, mieheni opiskeli ja asuimme vuokralla. Tällä hetkellä esikoiseni on reipas ekaluokkalainen ja koen, että sain ensimmäisen lapseni juuri minulle oikeaan aikaan. Äitiyden oikea aika on silloin, kun nainen itse sen tuntee. Toisaalta siihen puhtaaseen kokemukseen äidiksi tulemisen halusta ei mielestäni saisi vaikuttaa edellä mainittujen "puitteiden" oletettu oikeellisuus. Niin äitiyden, naiseuden kuin laajemmassa mittakaavassa oman minuuden tulisi löytyä naisesta itsestään, ei yhteiskunnan oletuksista tai vaatimuksista. On ensimmäisen lapsen saannin ikä 20 tao 35 vuotta, tai on naisen valinta vapaaehtoinen lapsettomuus, tulisi naisen mielestäni olla tosi itselleen, ja tehdä ratkaisunsa omaa sisintään kuunnellen. Naiset ja äidit ovat (niin halutessaan) vahvoja ja kykeneviä, lapset loppujen lopuksi elämän suola ja sokeri.
Lisää tietoa aiheesta esimerkiksi: Nätkin: Kamppailu suomalaisesta äitiydestä. 1997. Tampere: Gaudeamus, Sulkunen teoksessa Alapuro ym. toim: Kansa liikkeessä. Helsinki: Kirjayhtymä
keskiviikko 28. helmikuuta 2007
torstai 22. helmikuuta 2007
Matriarkka-yhteiskunta?
Naispolitiikka, feminiininen politiikka, maternalistinen politiikka... yksi ja sama asia?
Irma Sulkusen mukaan Sosiaalidemokraattisen naisliiton yhtenä päämääränä oli reformistisen naispolitiikan sisällön täsmentäminen. Naisliitolle tärkeätä oli muun muassa kotitalouden ammattiopetus ja sen tarjonta naisille. 1930-luvulla kotitalousohjelma sitten löikin lävitse ja kotitalousideologia saatiin kiinnittymään suomalaiseen naisidentiteettiin. Tämä oli erittäin tärkeätä myös Miina Sillanpäälle. Hieman myöhemmin naispolitiikka hahmottui lisää ja erityisesti sosiaalidemokraattinen naispolitiikka otti agendalleen myös asuntopolitiikan, väestökysymykset, kansanterveyden, sekä lasten ja äitien aseman turvaavan perhepolitiikan. Näistä on hiljalleen muodostunut niin sanottu feminiininen politiikka. (Sulkunen, 1997. Miina Sillanpää – Sillanrakentaja, teoksessa Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset. Helsinki: Eduskunnan kirjasto.)
Mieleeni nousee väkisinkin kysymys politiikan muotoutumisesta ja sen vaikuttamisesta myös nykypäivänä. Miina oli 2. sosiaaliministeri aikoinaan ja nykyisistäkin ministereistä naisilla on salkut hyvin naispoliittisilta/feminiinisen politiikan/maternalistisen politiikan aloilta, kuten kulttuuriministeri, työministeri, opetusministeri, peruspalveluministeri, toki myös muilta aloilta vielä neljä salkkua löytyy. Osa syy tällaiseen naispolitiikan muotoutumiseen on mielestäni tuo vanha traditio, jota Miinan aikoina naiset itse ajoivat, eli millaiseksi naispolitiikka haluttiin rakentaa. Vanhasta traditiosta ei ole ilmeisesti ollut kovinkaan helppo irrottautua. Ja näkyyhän tämän feminiininen naispolitiikka ja maternalistisuus myös ilmeisesti kotioloissa. Työn ja perheen yhteensovittaminen kun tuntuu olevan enemmänkin naisten ongelma kuin miesten, viitaten Joskin aloittamaan kirjoitukseen. Tähän väliin yritän sanoa, että minusta kaikki kolme politiikan muotoa vaikuttavat hyvin samanlaisilta.
Haluan kertoa tässä tarinan yhdestä omasta kokemuksestani ja kummastuksestani. Olin lääkärissä tammikuussa Ranskassa, lääkäri oli nuorehko ranskalainen mies. Ensimmäiseksi hän kysyi, että olenko yksin. Vastasin, että olen täällä lääkärissä yksin, mutta matkalla en. Hän pyysi tutkimuksen jälkeen minun soittavan poikaystävälleni. Kysyin, että miksi. Siihen lääkäri vastasi, että haluan kertoa hänelle sinun diagnoosisi ja antaa tapaustasi koskevat paperit. Leukani vain loksahti auki ja menin täysin hämilleni. Mitä, miksi näin? En ollut uskoa korviani. Lääkäri vaatimalla vaati minun soittavan ja niin sitten tein, ihan vain muodon vuoksi ja hämmästyksestä järkyttyneenä. Puhelun jälkeen selitin lääkärille, että poikaystäväni ei nyt tule minua noutamaan ja hän ei edes puhu ranskaa, joten ei hänestä nyt ole liiemmin apua. Lääkäri oli kummastunut ja säälivä. Jouduin siis säälin kohteeksi vain sen takia, että olin nainen ja minun ei odotettu ymmärtävän lääkärin diagnoosia? Tämä oli se käsitys mikä itselleni tietysti tilanteesta jäi. Hän myös antoi minulle hoitajan puhelin numeron joka voisi lääkitä minua, kun en ilmeisesti itse ollut kykenevä siihen. Minä olin ja lääkitsin itse itseni. Tietysti tilanteeseen vaikuttivat myös kulttuuriset erot. Ranskassa mahdollisesti koko suku rientää vastaanotolle kun yksi sairastaa? Tästä ajaudun tietysti pohtimaan, että eikö Suomessa välitetä sitten lähimmäisistä tarpeeksi vai onko se juuri tämä suomalainen matriarkkayhteiskunta, jonka vahvat naiset pärjäävät vaikka läpi harmaan kiven, yksin, kaikesta? Enpä osaa sanoa.
Irma Sulkusen mukaan Sosiaalidemokraattisen naisliiton yhtenä päämääränä oli reformistisen naispolitiikan sisällön täsmentäminen. Naisliitolle tärkeätä oli muun muassa kotitalouden ammattiopetus ja sen tarjonta naisille. 1930-luvulla kotitalousohjelma sitten löikin lävitse ja kotitalousideologia saatiin kiinnittymään suomalaiseen naisidentiteettiin. Tämä oli erittäin tärkeätä myös Miina Sillanpäälle. Hieman myöhemmin naispolitiikka hahmottui lisää ja erityisesti sosiaalidemokraattinen naispolitiikka otti agendalleen myös asuntopolitiikan, väestökysymykset, kansanterveyden, sekä lasten ja äitien aseman turvaavan perhepolitiikan. Näistä on hiljalleen muodostunut niin sanottu feminiininen politiikka. (Sulkunen, 1997. Miina Sillanpää – Sillanrakentaja, teoksessa Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset. Helsinki: Eduskunnan kirjasto.)
Mieleeni nousee väkisinkin kysymys politiikan muotoutumisesta ja sen vaikuttamisesta myös nykypäivänä. Miina oli 2. sosiaaliministeri aikoinaan ja nykyisistäkin ministereistä naisilla on salkut hyvin naispoliittisilta/feminiinisen politiikan/maternalistisen politiikan aloilta, kuten kulttuuriministeri, työministeri, opetusministeri, peruspalveluministeri, toki myös muilta aloilta vielä neljä salkkua löytyy. Osa syy tällaiseen naispolitiikan muotoutumiseen on mielestäni tuo vanha traditio, jota Miinan aikoina naiset itse ajoivat, eli millaiseksi naispolitiikka haluttiin rakentaa. Vanhasta traditiosta ei ole ilmeisesti ollut kovinkaan helppo irrottautua. Ja näkyyhän tämän feminiininen naispolitiikka ja maternalistisuus myös ilmeisesti kotioloissa. Työn ja perheen yhteensovittaminen kun tuntuu olevan enemmänkin naisten ongelma kuin miesten, viitaten Joskin aloittamaan kirjoitukseen. Tähän väliin yritän sanoa, että minusta kaikki kolme politiikan muotoa vaikuttavat hyvin samanlaisilta.
Haluan kertoa tässä tarinan yhdestä omasta kokemuksestani ja kummastuksestani. Olin lääkärissä tammikuussa Ranskassa, lääkäri oli nuorehko ranskalainen mies. Ensimmäiseksi hän kysyi, että olenko yksin. Vastasin, että olen täällä lääkärissä yksin, mutta matkalla en. Hän pyysi tutkimuksen jälkeen minun soittavan poikaystävälleni. Kysyin, että miksi. Siihen lääkäri vastasi, että haluan kertoa hänelle sinun diagnoosisi ja antaa tapaustasi koskevat paperit. Leukani vain loksahti auki ja menin täysin hämilleni. Mitä, miksi näin? En ollut uskoa korviani. Lääkäri vaatimalla vaati minun soittavan ja niin sitten tein, ihan vain muodon vuoksi ja hämmästyksestä järkyttyneenä. Puhelun jälkeen selitin lääkärille, että poikaystäväni ei nyt tule minua noutamaan ja hän ei edes puhu ranskaa, joten ei hänestä nyt ole liiemmin apua. Lääkäri oli kummastunut ja säälivä. Jouduin siis säälin kohteeksi vain sen takia, että olin nainen ja minun ei odotettu ymmärtävän lääkärin diagnoosia? Tämä oli se käsitys mikä itselleni tietysti tilanteesta jäi. Hän myös antoi minulle hoitajan puhelin numeron joka voisi lääkitä minua, kun en ilmeisesti itse ollut kykenevä siihen. Minä olin ja lääkitsin itse itseni. Tietysti tilanteeseen vaikuttivat myös kulttuuriset erot. Ranskassa mahdollisesti koko suku rientää vastaanotolle kun yksi sairastaa? Tästä ajaudun tietysti pohtimaan, että eikö Suomessa välitetä sitten lähimmäisistä tarpeeksi vai onko se juuri tämä suomalainen matriarkkayhteiskunta, jonka vahvat naiset pärjäävät vaikka läpi harmaan kiven, yksin, kaikesta? Enpä osaa sanoa.
tiistai 20. helmikuuta 2007
Voiko lihava olla ihana?
Bussiin punnertaa itsensä lihava nainen. Läski. Senkin tilaa vievä mätäs, ajattelet. Aika ruma. Miten se kehtaa pukeutua noin paljastavasti?? Se varmaan makaa kaiket illat sohvalla telkan ääressä, käsi karkkipussissa, ja haisee pahalta. Se on tietty joku Siwan kassa. Tyhmä. Hilsettäkin se varisee. Se on luultavasti matkalla Mäkkäriin. Ei se tolla menolla saa ikinä miestä. Laihduttais nyt hyvä ihminen, sinä ajattelet. Kommentoit vierustoverillesi: ”olipa siinä karmea plösö”. Kyseessä oleva nainenkin taisi kuulla sen.
Kuulostaako tutulta? Vai erittäin tutulta? Esimerkkini on kärjistävä ja kuvitteellinen. Et ehkä ajattelisi noin. Moni kuitenkin ajattelee, että lihavuus on kamalaa ja tämä kamaluus on lihavan oma vika.
Hoikkuutta arvostetaan aikamme länsimaisessa yhteiskunnassa, lihavuutta ei. Etenkin naisruumiiseen kohdistuu hoikkuuden vaatimus; sorjaa vartta pidetään feminiinisyyden ja seksuaalisen houkuttelevuuden takeena. Jonkun henkilön lihavuus ei sinällään ole sen kummallisempaa kuin hoikkuuskaan. Vammaksi sen tekevät ne merkitykset, jotka siihen liitämme, ja ne yhteiskunnalliset sekä sosiaaliset suhteet, jotka rajoittavat lihavan henkilön elämää. Hannele Harjunen puhuu lihavuudesta stigmatisoivana ominaisuutena, ja siihen ajatukseen minäkin sitoudun tässä tekstissäni. Stigma tarkoittaa henkilön sosiaalista statusta ja identiteettiä heikentävää asiaa. Se voi olla näkyvä ominaisuus, kuten lihavuus, mutta myös näkymätön asia, esimerkiksi ruumiinvamma, jota peitellään vaatteilla. Minä miellän myös ’luullun lihavuuden’ näkymättömäksi stigmaksi, sillä henkilön ruumiinkuvaa ja sosiaalista elämää voi ohjata kuvitelma hänen vartalonsa huonoudesta, normiin sopimattomuudesta, vaikka se ei suurelle yleisölle välitykään. Stigma operoi häpeän avulla; se on lamauttava, toimintaa estävä kelpaamattomuuden tunne. Usein lihava häpeää itseään, tuntee itsensä huonoksi ja välttää tilanteita, joissa hänen ruumiinsa tulee esille. Stigman käsite tuo ruumiillisuuden ymmärtämiseen sosiaalisen ulottuvuuden. Ruumis ei tällöin ole (vain) biologiaa vaan sosiaalinen rakennelma.
Identiteetti muodostuu sosiaalisesti yhteistoiminnassa muiden kanssa, ja rajat sille antavat kulttuurisesti jakamamme käsitteet ja merkitykset. On miltei mahdotonta nähdä niitä asioita, joihin meillä ei ole käsitteitä. Toisaalta on yhtä vaikeaa nähdä käsitteisiimme liittyvien merkitysten ohi. Identiteetti ja ruumis ovat läheisessä suhteessa toisiinsa, etenkin nykyään, kun ulkonäköruumiin asema on hyvin korostunut. Iris Marion Young sanoo Harjusen suulla, että kehonsa perusteella normista kielteisesti poikkeavien identiteetti sidotaan ruumiiseen. Tällöin kaikki, mitä lihava on, on hänen huono, kelvoton, lihava ruumiinsa. Toisin sanoen lihavuus on hänen ainoa ominaisuutensa. Tämä kelvoton, lihava ruumis nähdään helposti henkilön sisäisen maailman heijastuksena, niin kuin kuvitteellinen esimerkkini yrittää osoittaa. Harjusen mukaan lihavuuteen liitetäänkin stereotyyppisiä kuvitelmia henkilön älyllisestä, moraalisesta, psyykkisestä, emotionaalisesta rappiosta. Lihava nainen ei voi olla kaunis, feminiininen, seksuaalisesti vetävä, ja tuskin hän menestyy parisuhteessakaan, ainakaan miehen kanssa. Äiti hän ehkä on.
Laihduttamisella haetaan usein sekä sosiaalista että itsensä hyväksyntää. Jos henkilö ei kuitenkaan halua tai pysty pudottamaan painoaan, hänen vartalonsa laveilla rajoilla on konkreettisia, kielteisiä sosiaalisia seurauksia. Hän kohtaa syrjintää, torjuntaa ja marginalisointia, väheksymistä, ulossulkemista, solvaamista ja kiusaamista. Jopa henkilön koon julkinen kommentointi nähdään oikeutettuna.
Harjunen, Hannele (2004): Lihavuus, stigma ja sukupuoli. Teoksessa Jokinen, Eeva; Kaskisaari, Marja ja Husso, Marita: Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö. Tampere: Vastapaino
maanantai 19. helmikuuta 2007
Matriarkka Miina, äitiyspolitiikka ja muita ajatuksia
Katsoin vuodelta 1996 olevan Maarit Tastulan ohjelman Pikku jättiläinen, siinä Tastula haastatteli filosofian tohtori Irma Sulkusta Miina Sillanpäästä.
Sulkusen mukaan Miina oli oman aikansa työnarkomaani ja jo silloinen julkkisehdokas eduskunnassa. Sulkunen mainitsee ohjelmassa, että jo tuolloin erityisesti naiskansanedustajien vaatetuksesta uutisointiin, erityisesti rahvaan edustjaan Miina Sillanpäähän kiinnitettiin huomiota.
Miina oli kookas ja näyttävä nainen. Minusta on erityisen hassua, että median kiinnostuksen kohteen eivät siis ole jurikaan muuttuneet. Silloin ihmeteltiin Miinan silkittömyyttä ja nyt roiskeläppiä...
Sulkunen mainitsi myös, että Miina oli yksi silloisen ajan sinkkunainen. Tosin silloin ihmeteltiin Miinan valintaa jäämisestä vanhaksi piiaksi. Miina tiettävästi valitsi ihan vapaaehtoisesti tuon sinkkuuden, koska muun muassa piika oli vapaa, toisin kuin aviossa oleva nainen, joka aina 30-luvulle asti oli aviomiehensä holhouksen alaisena, Sulkunen ohjlemassa totesi.
Sulkunen totesi, että Miina oli silloisen Suomen matriarkka, koko kansakunnan äiti. Miina koki äitiyden naisen tärkeimmäksi tehtäväksi ja näki myös, että naisen paikka oli todellakin olla kotona ja äitinä ja huolehtia taloudesta. Miina teki matkoja Amerikkaan josta hän myös löysi pulsaattoripesukoneen naisten, äitien ja piikojen arkea helpottamaan.
Ohjelmassa Sulkunen toteaa, että Miina korosti ajatusta kotiäitiyden merkityksen kasvattamisesta, tietynlaisesta superäitiydestä ja ydinperheen merkityksestä. Voidaan sanoa, että Miinan päämääränä olikin piikojen kadottaminen perheestä ja piikojen tekeminen kotitalouden ammattilaisiksi.
Itselleni heräsi tästä kaikesta mieleen ajatus, että 2000-luvun piiat ovat taas markkinoilla. Valtion myöntämän kotitalousvähennyksen kautta on toki luotu useita, tarpeellisiakin työpaikkoja, ja nykypäivän piikojen asema, työajat yms. ovat tietysti erilaiset, mutta voisin silti kuvitella Miina Sillanpään reaktion tähän nykypäivän piikomiseenkin...
Sulkusen mukaan Miina oli oman aikansa työnarkomaani ja jo silloinen julkkisehdokas eduskunnassa. Sulkunen mainitsee ohjelmassa, että jo tuolloin erityisesti naiskansanedustajien vaatetuksesta uutisointiin, erityisesti rahvaan edustjaan Miina Sillanpäähän kiinnitettiin huomiota.
Miina oli kookas ja näyttävä nainen. Minusta on erityisen hassua, että median kiinnostuksen kohteen eivät siis ole jurikaan muuttuneet. Silloin ihmeteltiin Miinan silkittömyyttä ja nyt roiskeläppiä...
Sulkunen mainitsi myös, että Miina oli yksi silloisen ajan sinkkunainen. Tosin silloin ihmeteltiin Miinan valintaa jäämisestä vanhaksi piiaksi. Miina tiettävästi valitsi ihan vapaaehtoisesti tuon sinkkuuden, koska muun muassa piika oli vapaa, toisin kuin aviossa oleva nainen, joka aina 30-luvulle asti oli aviomiehensä holhouksen alaisena, Sulkunen ohjlemassa totesi.
Sulkunen totesi, että Miina oli silloisen Suomen matriarkka, koko kansakunnan äiti. Miina koki äitiyden naisen tärkeimmäksi tehtäväksi ja näki myös, että naisen paikka oli todellakin olla kotona ja äitinä ja huolehtia taloudesta. Miina teki matkoja Amerikkaan josta hän myös löysi pulsaattoripesukoneen naisten, äitien ja piikojen arkea helpottamaan.
Ohjelmassa Sulkunen toteaa, että Miina korosti ajatusta kotiäitiyden merkityksen kasvattamisesta, tietynlaisesta superäitiydestä ja ydinperheen merkityksestä. Voidaan sanoa, että Miinan päämääränä olikin piikojen kadottaminen perheestä ja piikojen tekeminen kotitalouden ammattilaisiksi.
Itselleni heräsi tästä kaikesta mieleen ajatus, että 2000-luvun piiat ovat taas markkinoilla. Valtion myöntämän kotitalousvähennyksen kautta on toki luotu useita, tarpeellisiakin työpaikkoja, ja nykypäivän piikojen asema, työajat yms. ovat tietysti erilaiset, mutta voisin silti kuvitella Miina Sillanpään reaktion tähän nykypäivän piikomiseenkin...
sunnuntai 18. helmikuuta 2007
Äitiyspolitiikkaa
Äitiys on kaikkine ulottuvuuksineen itseäni kovasti kiinnostava aihe. Äitiyden käsite on muuttunut ja saanut uusia merkityksiä aikojen saatossa. Tähän muovautumiseen ovat vaikuttaneet siirtyminen agraariyhteiskunnasta naisten palkkatyöhön, sotien jälkeinen uudelleenrakentaminen, naiseuden uusi ymmärtäminen jonain muunakin kuin miehen tahdon ja halujen jatkeena sekä lukuisat muut yhteiskunnalliset muutokset. Oikeastaan voisi sanoa, että äitiys on alati elävä ja muovautuva sekä aikaansa ja paikkaansa tunnusteleva ihmisyyden osa.
Miten äitiys sitten esiintyy poliittisena? Erityisesti väestöpolitiikassa ja äitiyssuojelussa esiintyy selkeätä äitiyden politisointia. Naisasialiikkeen toisessa aallossa (1960-luvulta alkaen) on muun muassa huomiota kiinnitetty äitiyden määrittelyyn. Äitiyttä ei enää pidetty automaattisena tapahtumana ja esimerkiksi naisten oikeutta omaa ruumistaan koskevissa päätöksissä korostettiin (vrt. esim. abortit). Myöhemmissä tutkimuksissa, 1980-1990-luvuilla, yhteiskunnallinen ja historiallisempi aspekti on ollut vallalla. Äitiyttä voidaan tarkastella monenlaisista näkökulmista käsin.
Omaa kiinnostustani on herättänyt muun muassa äitiyden käsitteen muuttuminen yhteiskunnan mukana. Äitiys seuraa tietenkin aikaansa, mutta on aina myös omakohtainen ja erityinen kokemus.
Lisää aiheesta Ritva Nätkinin kirjassa Kamppailu suomalaisesta äitiydestä (1997, Tammerpaino oy).
Miten äitiys sitten esiintyy poliittisena? Erityisesti väestöpolitiikassa ja äitiyssuojelussa esiintyy selkeätä äitiyden politisointia. Naisasialiikkeen toisessa aallossa (1960-luvulta alkaen) on muun muassa huomiota kiinnitetty äitiyden määrittelyyn. Äitiyttä ei enää pidetty automaattisena tapahtumana ja esimerkiksi naisten oikeutta omaa ruumistaan koskevissa päätöksissä korostettiin (vrt. esim. abortit). Myöhemmissä tutkimuksissa, 1980-1990-luvuilla, yhteiskunnallinen ja historiallisempi aspekti on ollut vallalla. Äitiyttä voidaan tarkastella monenlaisista näkökulmista käsin.
Omaa kiinnostustani on herättänyt muun muassa äitiyden käsitteen muuttuminen yhteiskunnan mukana. Äitiys seuraa tietenkin aikaansa, mutta on aina myös omakohtainen ja erityinen kokemus.
Lisää aiheesta Ritva Nätkinin kirjassa Kamppailu suomalaisesta äitiydestä (1997, Tammerpaino oy).
torstai 15. helmikuuta 2007
Miina ja Ensi-Koti
Ensi-Koti oli Hilja Pärssisien aloittama hanke. Se oli turvakoti yksinäisille synnyttäville äideille ja lapsille. Ensi-Kodin rahoitus järjestettiin aluksi muun muassa raha-automaatein. (Sulkunen 1989.)
Miinasta sanottua
Arvo Ylppö vuonna 1946:
”Miina Sillanpää on monella lastensuojelutyön alalla ollut ainutlaatuinen ”ammattimies”. Helsingin kaupungin lastensuojelulautakunnan monivuotisena jäsenenä hän on suorittanut merkittävän päivätyön, ja luopuessaan lautakunnan jäsenyydestä hän jätti vaikeasti täytettävän paikan. Hän on myös uuden lastensairaalan ensimmäisiä perustajia. Eduskunnan jäsenenä hän yhä uudelleen ja uudelleen otti asian jo esille ja jo ministerinä ollessaan hän valmisti maaperää suurelle lastenklinikalle, jonka välttämättömyyden hän tajusi. Miina Sillanpään lastensuojeluharrastuksen tuloksena on myös Ensi-Koti. Ajatus tällaisen laitoksen perustamisesta ei ole aivan uusi – jo viime vuosisadan puolivälissä suunniteltiin vastaavanlaista, silloin löytölasten kodin nimellä, mutta yleinen mielipide ei hyväksynyt sitä, koska sellaisen katsottiin edistävän siveettömyyttä. Tämä kävi ilmi Suomen kuvernöörien keskuudessa suoritetusta tiedustelusta, jonka vastaukset, paria poikkeusta lukuun ottamatta, olivat ehdottomat kielteisiä.” (Mäkikossa 1947, 345.)
Alli Paasikivi vuonna 1946:
”Miina Sillanpään elämä on ainutlaatuisen naisen elämä. Ihminen, jonka elämään mahtuu niin paljon tuloksellista työtä, on mielestäni aivan erityisen Onnettaren suosima, vaikkakin hänen on ollut omalla työllään saavutettava tämä kaikki – kohtalo vain on suonut hänelle pitkän työpäivän sitä varten. Miina Sillanpään luonteen jaloutta ja suuruutta osoittaa myös se, että hänen harrastuksensa ovat kohdistuneet niin kauniiseen asiaan kuin Ensi- Kodin perustamiseen. Ensi-Koti on suorastaan rakkaudella aikaansaatu, ja tässä valoisassa, lämpöä uhkuvassa kodissa elää todellisen rakkauden henki. Ajatus, että tällainen laitos voisi edistää siveettömyyttä, ei sovellu Ensi-Kodin suojiin. Se on äitien ja lasten koti; nuo nuoret naiset tulevat sinne äiteinä eikä kukaan heistä tunne siellä itseään yksinäiseksi. Muistan aivan selvästi ensimmäisen käyntini tässä kodissa. Sen antama valoisa vaikutelma on jäänyt selvästi mieleeni. Talousneuvos Sillanpää oli silloin mukana ja muistan, kuinka lämpimin katsein hän otti pienokaisia syliinsä. Hän sanoi kerran itse, että hänen elämäntyönsä on jäänyt kesken, mutta itse asiassa Miina Sillanpää oli niitä harvoja onnellisia, jotka jo eläessään ovat nähneet työnsä tulokset.” (Mäkikossa 1947, 368.)
Tällaisten kommenttien jälkeen menee hiljaiseksi ja tulee itselle tunne, että mitään ei voi enää lisätä. Täytyy vain todeta, että Miina on ollut aikansa edistyksellinen ja pioneeri, ainakin minusta. Miina on varmasti herätellyt aikalaisiansa ja avannut suomalaisten silmät silloin näkemään, että mitä mahdollisuuksia ja voimavaroja suomalaisissa naisissa oikein piilee. Samoin minusta tuntuu, että hän on omalla tavallaan luonut suomalaisiin naisiin sitä uskoa olla itsestä ja omista saavutuksistaan ylpeä, sekä kykyä iloita naisellisuudestaan/äidillisyydestään. On varmasti täytynyt olla tuohon aikaan todella rajua puolustaa hanketta, jota niin siveettömäksi on haukuttu. Itse en pysty käsittämään, että mikä häpeä voi olla synnyttää yksin, naisena lapsi, avioton lapsi. Tämä lienee kertoo onneksi ajan muutoksesta. Tämän työn koen Miinan aloittaneen. Nykypäivänä nainen ei enää koe syyllisyyttä yksinhuoltajuudestaan, tästä lienee kiittäminen Miina Sillanpäätä. Ensi-Koti on ollut luomassa naisten itsenäisyyttä ja riippumattomuutta miehistä, niin kuin moni muukin Miinan urakka. Ensi-Koti on myös auttanut paljon naisia silloin kun miehet ovat paenneet vastuutaan, tai kun esimerkiksi piian on saattanut isäntä raskaaksi. Miina loi tuen ja turvan yksinhuoltajanaisten ympärille ja samalla perustan suomalaiselle sosiaalihuololle. Miina oli minusta yhteiskunnallinen naistoimija, joka loi vankan pohajan suomalaiselle hyvinvointivaltiolle ja sille ajatukselle, että lähinmäisiään tulee auttaa ja tukea, niitä heikompiakin.
Miinasta sanottua
Arvo Ylppö vuonna 1946:
”Miina Sillanpää on monella lastensuojelutyön alalla ollut ainutlaatuinen ”ammattimies”. Helsingin kaupungin lastensuojelulautakunnan monivuotisena jäsenenä hän on suorittanut merkittävän päivätyön, ja luopuessaan lautakunnan jäsenyydestä hän jätti vaikeasti täytettävän paikan. Hän on myös uuden lastensairaalan ensimmäisiä perustajia. Eduskunnan jäsenenä hän yhä uudelleen ja uudelleen otti asian jo esille ja jo ministerinä ollessaan hän valmisti maaperää suurelle lastenklinikalle, jonka välttämättömyyden hän tajusi. Miina Sillanpään lastensuojeluharrastuksen tuloksena on myös Ensi-Koti. Ajatus tällaisen laitoksen perustamisesta ei ole aivan uusi – jo viime vuosisadan puolivälissä suunniteltiin vastaavanlaista, silloin löytölasten kodin nimellä, mutta yleinen mielipide ei hyväksynyt sitä, koska sellaisen katsottiin edistävän siveettömyyttä. Tämä kävi ilmi Suomen kuvernöörien keskuudessa suoritetusta tiedustelusta, jonka vastaukset, paria poikkeusta lukuun ottamatta, olivat ehdottomat kielteisiä.” (Mäkikossa 1947, 345.)
Alli Paasikivi vuonna 1946:
”Miina Sillanpään elämä on ainutlaatuisen naisen elämä. Ihminen, jonka elämään mahtuu niin paljon tuloksellista työtä, on mielestäni aivan erityisen Onnettaren suosima, vaikkakin hänen on ollut omalla työllään saavutettava tämä kaikki – kohtalo vain on suonut hänelle pitkän työpäivän sitä varten. Miina Sillanpään luonteen jaloutta ja suuruutta osoittaa myös se, että hänen harrastuksensa ovat kohdistuneet niin kauniiseen asiaan kuin Ensi- Kodin perustamiseen. Ensi-Koti on suorastaan rakkaudella aikaansaatu, ja tässä valoisassa, lämpöä uhkuvassa kodissa elää todellisen rakkauden henki. Ajatus, että tällainen laitos voisi edistää siveettömyyttä, ei sovellu Ensi-Kodin suojiin. Se on äitien ja lasten koti; nuo nuoret naiset tulevat sinne äiteinä eikä kukaan heistä tunne siellä itseään yksinäiseksi. Muistan aivan selvästi ensimmäisen käyntini tässä kodissa. Sen antama valoisa vaikutelma on jäänyt selvästi mieleeni. Talousneuvos Sillanpää oli silloin mukana ja muistan, kuinka lämpimin katsein hän otti pienokaisia syliinsä. Hän sanoi kerran itse, että hänen elämäntyönsä on jäänyt kesken, mutta itse asiassa Miina Sillanpää oli niitä harvoja onnellisia, jotka jo eläessään ovat nähneet työnsä tulokset.” (Mäkikossa 1947, 368.)
Tällaisten kommenttien jälkeen menee hiljaiseksi ja tulee itselle tunne, että mitään ei voi enää lisätä. Täytyy vain todeta, että Miina on ollut aikansa edistyksellinen ja pioneeri, ainakin minusta. Miina on varmasti herätellyt aikalaisiansa ja avannut suomalaisten silmät silloin näkemään, että mitä mahdollisuuksia ja voimavaroja suomalaisissa naisissa oikein piilee. Samoin minusta tuntuu, että hän on omalla tavallaan luonut suomalaisiin naisiin sitä uskoa olla itsestä ja omista saavutuksistaan ylpeä, sekä kykyä iloita naisellisuudestaan/äidillisyydestään. On varmasti täytynyt olla tuohon aikaan todella rajua puolustaa hanketta, jota niin siveettömäksi on haukuttu. Itse en pysty käsittämään, että mikä häpeä voi olla synnyttää yksin, naisena lapsi, avioton lapsi. Tämä lienee kertoo onneksi ajan muutoksesta. Tämän työn koen Miinan aloittaneen. Nykypäivänä nainen ei enää koe syyllisyyttä yksinhuoltajuudestaan, tästä lienee kiittäminen Miina Sillanpäätä. Ensi-Koti on ollut luomassa naisten itsenäisyyttä ja riippumattomuutta miehistä, niin kuin moni muukin Miinan urakka. Ensi-Koti on myös auttanut paljon naisia silloin kun miehet ovat paenneet vastuutaan, tai kun esimerkiksi piian on saattanut isäntä raskaaksi. Miina loi tuen ja turvan yksinhuoltajanaisten ympärille ja samalla perustan suomalaiselle sosiaalihuololle. Miina oli minusta yhteiskunnallinen naistoimija, joka loi vankan pohajan suomalaiselle hyvinvointivaltiolle ja sille ajatukselle, että lähinmäisiään tulee auttaa ja tukea, niitä heikompiakin.
Työnjako parisuhteessa ja perheessä
”Hurjimmissa kuvitelmissanikaan en ollut koskaan nähnyt itseäni kotiäitinä, olosuhteiden pakosta ja yhä kasvavan lapsikatraan vuoksi olinkin yhtäkkiä keskellä elämää jossa tunti toisensa jälkeen kului samoissa askareissa yötä päivää, aamusta iltaan – aikani meni tyypillisen mammamaisesti kokonaan muiden tarpeista huolehtimiseen, voimani eivät millään tahtoneet riittää kaikkeen mikä hetkestä toiseen oli suoritettava. Vähitellen en enää muistanut mille olin mahdollisesti itse halunnut omistautua. Kun katselin ystäviä ja sukulaisia, opiskelutovereita ja naapureita, kuvio näytti selvältä: miehet saattoivat jatkaa elämäänsä vaikka perhe kasvoikin, naiset kantoivat vastuun kodista […]” (Tikkanen 2004, 75.)
Tällä hetkellä jaamme poikaystäväni kanssa kaikki kotityöt tasan: pesemme kumpikin omat pyykkimme, tiskaamme vuorotellen, kokkaamme ja siivoamme yleensä yhdessä. Minä teen vähän useammin ruokaa kuin poikaystäväni, mutta pidän ruuanlaitosta. Toisaalta poikaystäväni siivoaa useammin kuin minä, vaikka tuskin pitää siivoamisesta sen enempää kuin minäkään, järjestyksestä kylläkin. Olen erittäin tyytyväinen tilanteeseen ja pidän sitä tasa-arvoisena.
Pystymmekö kuitenkaan ylläpitämään järjestelyä enää sitten, kun siirrymme työelämään tai saati sitten, jos saamme lapsia? Pelkään että tulen katkerasti pettymään, jos odotan, että tulevaisuudessa molempien panos kotona ja kodin ulkopuolella säilyisi samansuuruisena ja samanarvoisena. Uranaisista ja koti-isistä puhutaan paljon, mutta edelleen naiset käyttävät keskimäärin huomattavasti enemmän aikaa kotitöihin kuin miehet. Molempia tyydyttävä työnjako on erityisen vaikea saavuttaa, jos molemmat haluavat panostaa uraansa. Ehkä jopa mahdotonta.
Olen pohtinut asiaa epätavallisen paljon luettuani Märta Tikkasen teoksen Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (2004). Tikkanen kirjoittaa siitä, kuinka ylivoimaiseksi hän koki tasapainottelun oman elämänsä ja perheestä huolehtimisen välillä (Tikkanen 2004, 99). Tikkaset halusivat alun perin suhteessaan vain ”kirjoittaa ja rakastaa”, mutta Henrik Tikkasen (ainoastaan henkisestä) tuesta huolimatta Märta Tikkasen omalle kirjoitustyölle jäi vain yöt aikaa. Samalla kärsi rakkaus.
”…kaikki, myös hän, myös minä, myös lapset katsoivat että hänen työnsä on tärkeää eikä sitä saa häiritä, kun taas minun tekemisiäni häiritään hilpeästi ja taukoamatta.” (Tikkanen 2004, 160.)
Märta Tikkaselle luovan työn suhde perheestä huolehtimiseen muodostui ongelmaksi, jossa toisaalla painoi syyllisyys oman työskentelyn antamasta nautinnosta perheen kustannuksella, toisaalla halu toteuttaa itseään. Sama ristiriita työn ja perheen välillä on välittynyt myös muista lukemistani teksteistä, jotka kertovat perheellisistä tutkijanaisista, naiskirjailijoista ja naisajattelijoista. Saman ristiriidan tunnistanee suuri(n?) osa perheellisistä naisista.
”Tunnen selvästi sen minkä tietysti jollakin tasolla teidän, olen koko ajan tiennyt, en vain ole halunnut nähdä enkä ajatella enkä vetää siitä johtopäätöksiä – sen että en ole yksin näine kokemuksine ja tunteineni joita olen yrittänyt kuvata. Että ne ovat yhteisiä monille ihmisille, liiankin tavallisia. Että vaikka yksityiskohdat ovat erilaisia niin on huomattavasti enemmän yhdistäviä kuin erottavia seikkoja, kunhan päästään hivenen pintaa syvemmälle.” (Tikkanen 2004, 174.)
Kirjoitelmissani aion tarkastella eri aikoina eläneiden, luovaa työtä tehneiden naisten ajatuksia perhe-elämän ja uran yhdistämisestä. Yritän selvittää, onko mahdollista yhdistää kaksi uraa ja perhe molempia tyydyttävällä tavalla, ja minkälaisia muotoja nämä yritykset ovat saaneet eri paikoissa eri aikoina. Märta Tikkaselle innoituksen uran ja perheen problematiikan pohtimiselle antoi Fredrika Runeberg, kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin kirjailijavaimo, johon aion seuraavaksi perehtyä.
Tällä hetkellä jaamme poikaystäväni kanssa kaikki kotityöt tasan: pesemme kumpikin omat pyykkimme, tiskaamme vuorotellen, kokkaamme ja siivoamme yleensä yhdessä. Minä teen vähän useammin ruokaa kuin poikaystäväni, mutta pidän ruuanlaitosta. Toisaalta poikaystäväni siivoaa useammin kuin minä, vaikka tuskin pitää siivoamisesta sen enempää kuin minäkään, järjestyksestä kylläkin. Olen erittäin tyytyväinen tilanteeseen ja pidän sitä tasa-arvoisena.
Pystymmekö kuitenkaan ylläpitämään järjestelyä enää sitten, kun siirrymme työelämään tai saati sitten, jos saamme lapsia? Pelkään että tulen katkerasti pettymään, jos odotan, että tulevaisuudessa molempien panos kotona ja kodin ulkopuolella säilyisi samansuuruisena ja samanarvoisena. Uranaisista ja koti-isistä puhutaan paljon, mutta edelleen naiset käyttävät keskimäärin huomattavasti enemmän aikaa kotitöihin kuin miehet. Molempia tyydyttävä työnjako on erityisen vaikea saavuttaa, jos molemmat haluavat panostaa uraansa. Ehkä jopa mahdotonta.
Olen pohtinut asiaa epätavallisen paljon luettuani Märta Tikkasen teoksen Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (2004). Tikkanen kirjoittaa siitä, kuinka ylivoimaiseksi hän koki tasapainottelun oman elämänsä ja perheestä huolehtimisen välillä (Tikkanen 2004, 99). Tikkaset halusivat alun perin suhteessaan vain ”kirjoittaa ja rakastaa”, mutta Henrik Tikkasen (ainoastaan henkisestä) tuesta huolimatta Märta Tikkasen omalle kirjoitustyölle jäi vain yöt aikaa. Samalla kärsi rakkaus.
”…kaikki, myös hän, myös minä, myös lapset katsoivat että hänen työnsä on tärkeää eikä sitä saa häiritä, kun taas minun tekemisiäni häiritään hilpeästi ja taukoamatta.” (Tikkanen 2004, 160.)
Märta Tikkaselle luovan työn suhde perheestä huolehtimiseen muodostui ongelmaksi, jossa toisaalla painoi syyllisyys oman työskentelyn antamasta nautinnosta perheen kustannuksella, toisaalla halu toteuttaa itseään. Sama ristiriita työn ja perheen välillä on välittynyt myös muista lukemistani teksteistä, jotka kertovat perheellisistä tutkijanaisista, naiskirjailijoista ja naisajattelijoista. Saman ristiriidan tunnistanee suuri(n?) osa perheellisistä naisista.
”Tunnen selvästi sen minkä tietysti jollakin tasolla teidän, olen koko ajan tiennyt, en vain ole halunnut nähdä enkä ajatella enkä vetää siitä johtopäätöksiä – sen että en ole yksin näine kokemuksine ja tunteineni joita olen yrittänyt kuvata. Että ne ovat yhteisiä monille ihmisille, liiankin tavallisia. Että vaikka yksityiskohdat ovat erilaisia niin on huomattavasti enemmän yhdistäviä kuin erottavia seikkoja, kunhan päästään hivenen pintaa syvemmälle.” (Tikkanen 2004, 174.)
Kirjoitelmissani aion tarkastella eri aikoina eläneiden, luovaa työtä tehneiden naisten ajatuksia perhe-elämän ja uran yhdistämisestä. Yritän selvittää, onko mahdollista yhdistää kaksi uraa ja perhe molempia tyydyttävällä tavalla, ja minkälaisia muotoja nämä yritykset ovat saaneet eri paikoissa eri aikoina. Märta Tikkaselle innoituksen uran ja perheen problematiikan pohtimiselle antoi Fredrika Runeberg, kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin kirjailijavaimo, johon aion seuraavaksi perehtyä.
Maternalistinen politiikka
Mitä on maternalistinen politiikka?
Jaana Kuusipalo (1999) puhuu maternalistisesta politiikasta (maternalist politics), jollaista muun muassa Miina Sillanpää teki. Vuonna 1927 2. sosiaaliministerinä ollessaan Miina teki aloitteen, että kaikki lastentarhat saisivat tukea valtiolta. Tuohon aikaan lastentarhojen tosin koettiin olevan jonkinlaista köyhäinapua, jotta ”töihin pakotetut” naiset saisivat edes jotain helpotusta oloihinsa. SDP, johon Miina Sillanpää siis kuului, mutta myös keskusta- ja oikeistopuolueet jakoivat yhteisen huolen kuitenkin lasten ja äitien hyvinvoinnista, sekä kotien taloudesta. Vasemmistopuolueiden (SDP) naiset toimivat puoluepolitiikan ohella aktiivisina myös ammattijärjestöissä, ja he puhuivatkin usein eduskunnassa myös kodin ulkopuolella työtätekevien naisten puolesta.
Kuusipalo, Jaana(1999). Finnish women in politics. Teoksessa Women in Finlad. Helsinki:Otava.
Maternalistisen politiikan tuonti politiikan päiväjärjestykseen on varamasti paljon muuttanut tapaa politikoida juuri naisten ja lasten puolesta. Voisin kuvitella, että ilman tällaista maternalistista politiikkaa, Suomenkaan tapa politikoida ei olisi koskaan ehkä muutunut äitejä ja lapsia läheisemmäksi, ja heitä huomioivammaksi. Politiikan ukkoistumisen aikakausi oli ohitse?
Jaana Kuusipalo (1999) puhuu maternalistisesta politiikasta (maternalist politics), jollaista muun muassa Miina Sillanpää teki. Vuonna 1927 2. sosiaaliministerinä ollessaan Miina teki aloitteen, että kaikki lastentarhat saisivat tukea valtiolta. Tuohon aikaan lastentarhojen tosin koettiin olevan jonkinlaista köyhäinapua, jotta ”töihin pakotetut” naiset saisivat edes jotain helpotusta oloihinsa. SDP, johon Miina Sillanpää siis kuului, mutta myös keskusta- ja oikeistopuolueet jakoivat yhteisen huolen kuitenkin lasten ja äitien hyvinvoinnista, sekä kotien taloudesta. Vasemmistopuolueiden (SDP) naiset toimivat puoluepolitiikan ohella aktiivisina myös ammattijärjestöissä, ja he puhuivatkin usein eduskunnassa myös kodin ulkopuolella työtätekevien naisten puolesta.
Kuusipalo, Jaana(1999). Finnish women in politics. Teoksessa Women in Finlad. Helsinki:Otava.
Maternalistisen politiikan tuonti politiikan päiväjärjestykseen on varamasti paljon muuttanut tapaa politikoida juuri naisten ja lasten puolesta. Voisin kuvitella, että ilman tällaista maternalistista politiikkaa, Suomenkaan tapa politikoida ei olisi koskaan ehkä muutunut äitejä ja lapsia läheisemmäksi, ja heitä huomioivammaksi. Politiikan ukkoistumisen aikakausi oli ohitse?
maanantai 12. helmikuuta 2007
Miinan naistoimijuus
Tutustuttuani hieman laajemmin Miina Sillanpäästä kertovaan kirjallisuuteen sama tarina toistuu niissä kaikissa, kuten Irma Sulkunenkin teoksessaan Naisen Kutsumus, Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen (1989, Helsinki: Hanki ja jää) toteaa. Sillanpää oli todellakin legenda jo eläessään, ja sai hyvän lisäksi osakseen niin ivaa, pilkkaa kuin halveksuntaakin. Tämä iva ja pilkka ovat varmasti monelle menestyvälle naiselle tosiasia yhä edelleen. Voisin näin ainakin itse kuvitella. Menestyviä, ehtiviä ja monipuolisia naisia usein kadehditaan ja heidän saavutuksiansa vähätellään. Toivon todella, että nykypäivän ”Miinat” eivät enää kokisi tällaista vastarintaa yhteiskunnassamme.
Lyhyesti kerrattuna Miina Sillanpään ansioluetteloon mahtuu Sulkusen(1989) mukaan:
Lyhyesti kerrattuna Miina Sillanpään ansioluetteloon mahtuu Sulkusen(1989) mukaan:
• palvelijatarliikkeen organisointi
• toimittaja
• työläisnaisliike ja sosiaalidemokraattinen puolue
• lähes 40 vuotta kansanedustajana
• ministeriys
• kunnallispoliitikko
• lukuisat luottamustoimet, mm. Osuusliike Elannon hallintoneuvoston jäsenenä
• raittius ja kulttuuritoiminta
• Ensi Koti-hankkeen organisoija ja toteuttaja
Miina Sillanpään ura yhteiskunnallisena toimijana sai alkunsa Palvelijataryhdistyksestä. Yhdistyksen tarkoituksena oli auttaa kotiapulaisten eli palvelijattarien asemaa. Tavoitteinaan yhdistys ajoi 10 tunnin työaikalakia, yhtä vapaailtaa viikkoon alkaen klo.19.00, vuorottelevaa sunnuntai-ilta ja aamuvapaata, sekä yleistä parannusta työoloihin. Emäntäyhdistys paheksui tuolloin Palvelijataryhdistyksen aikomuksia, koska palvelijat koettiin erottamattomaksi osaksi perhekuntaa. Miten perheestä voisi olla vapaalla? Todellisuudessa, ja ainakin Miina Sillanpään ja Palvelijataryhdistyksen mukaan piiat eivät olleet niinkään osa perhettä vaan lähes orjatyövoimaa. Yhdistys ajoikin vuonna 1865 voimaan tulleen palkollisasetuksen kumoamista. Palvelijataryhdistys halusi, että jokaisella on oikeus itsenäisesti myydä työvoimaansa rahapalkkaa vastaan. Asetus sitoi palvelusväen tiukasti isäntäperheen kontrollin alle. Asetus salli myös palvelusväen ruumiillisen kurittamisen alle 18-vuotiaita mies- ja alle 14-vuotiaita naispalkollisia kohtaan. Sillanpään mukaan palvelijattarien huonot olot ajoivat tyttöjä myös prostituutioon ja isännät myös käyttivät piikatyttöjä seksuaalisesti hyväkseen. Muutos toi Suomeenkin amerikkalaisen keskiluokkaisuuden mallin eli emännistä tuli puuhakkaita, sivistyneitä kotiäitejä ja porvarillinen perheinstituutio hajosi. Alkoi kehittyä vapaa ja tasa-arvoinen työläisidentiteetti. (Sulkunen 1989.)
Näistä toimista voidaan katsoa alkaneen Miinan ura poliittisena vaikuttajana, yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä, toimittajana, suomalaisten työläisnaisten etujen ajajana ja minusta myös todellisena feministinä.
Ruumiin retoriikkaa: lihavuus
"Vaalealla tytöllä on lenkkitossut sylissään, se luulee se saa miehen, jos se jumppaa", laulaa Maija Vilkkumaa ja kiteyttää paljon ajastamme. Aikanamme ruumiin ulkonäkö on erittäin korostunut, ja siitä on tullut henkilökohtaisen onnistumisen tai epäonnistumisen määrittäjä elämän eri osa-alueilla. Tähän voisi joku, esimerkiksi ylipainoinen nainen, kommentoida, että on menestynyt elämässään ja on onnellinen lihavuudestaan huolimatta. Mielestäni olennaista ei olekaan, miksi joku lihava on menestynyt, vaan se, mitä varten hänen kommenttissaan olisi huolimatta-sana. Menestyä huolimatta lihavuudestaan. Miksi ei lihavuuden vuoksi?
Ruumiin rajat (muoto ja koko) ovat aina olleet muutostilassa aivan kuin valtioidenkin. Käsitys hyvästä ruumiista on rakennelma, joka on sidoksissa historialliseen aikaan ja paikkaan. Yksittäisten "katsojien" mauissa lienee variaatiota, mutta nykyisestä kollektiiviisesta ideaalista pääsee jyvälle, kun avaa lehden tai television, menee kaupungille kävelemään tai varaa ajan lääkärin vastaanotolle. Naisvartalon ihanne on hoikka, terve, vammaton, arveton, kiinteä, hyväkuntoinen ja rintava. Se ei pursua yli rajojensa. Sen välityksellä voi kertoa muille olevansa "normaali."
Tuon normin yli pursuaa suuri osa Suomen naisista. Hannele Harjusen mukaan sillä ei ole niin väliä, mahtuuko täysin normiin, vaan keskeistä on osoittaa pyrkivänsä kohti normia, kannattavansa muutosta parempaan. Väitän Michel Focaultia mukaillen, että elämme itsehallinnan yhteiskunnassa. Tämä tarkoittaa ulkoisen kontrollin heltymistä ja itsekontrollin korostumista. Juurensa sillä on valituksen ajassa, jolloin ihmisestä tuli ainutkertainen yksilö, jolla on vapaa tahto. Omaa ruumistaan pitää aktiivisesti kontrolloida tarkkaillen syömisiään, mitaten ja punniten itseään, juoksemalla kilometrejä ja nostamalla kilogrammoja. Kaikki tämä on naamioitu vapaan tahdon ideologiaan; nainen luulee haluavansa ja ohjaavansa sitä itse, vaikka se on yhteiskunta, joka puhuu hänessä.
Lihavan naisen itsekontrollissa on tapahtunut lipsahdus. Hän syyttää siitä itseään. Muut syyttävät häntä. He vaativat häntä itse maksamaan terveydenhuollolle hänestä aikuisiän diabeteksen ja nivelvaivojen muodossa koituvan laskun. Hän on epäonnistunut. Maija Villkumaan laulussa vaalea tyttö sentään yrittää osoittaa olevansa normaali, hänellähän on lenkkitossut sylissään. Lihava nainen voi olla niin hävytön, että ei ole kiinnostunut todistelemaan kelpaavuuttaan, hän ei ehkä edes omista lenkkitossuja.
Vapaan tahdon ja itsekontrollin ideologiassa ei nähdä yhteiskuntaa yksilöiltä.
Harjunen, Hannele (2006). Käsityksiä lihavan naisen seksuaalisuudesta. Teoksessa Kinnunen, Taina ja Puuronen, Anne (toim.): Seksuaalinen ruumis. Tampere: Gaudeamus.
Ruumiin rajat (muoto ja koko) ovat aina olleet muutostilassa aivan kuin valtioidenkin. Käsitys hyvästä ruumiista on rakennelma, joka on sidoksissa historialliseen aikaan ja paikkaan. Yksittäisten "katsojien" mauissa lienee variaatiota, mutta nykyisestä kollektiiviisesta ideaalista pääsee jyvälle, kun avaa lehden tai television, menee kaupungille kävelemään tai varaa ajan lääkärin vastaanotolle. Naisvartalon ihanne on hoikka, terve, vammaton, arveton, kiinteä, hyväkuntoinen ja rintava. Se ei pursua yli rajojensa. Sen välityksellä voi kertoa muille olevansa "normaali."
Tuon normin yli pursuaa suuri osa Suomen naisista. Hannele Harjusen mukaan sillä ei ole niin väliä, mahtuuko täysin normiin, vaan keskeistä on osoittaa pyrkivänsä kohti normia, kannattavansa muutosta parempaan. Väitän Michel Focaultia mukaillen, että elämme itsehallinnan yhteiskunnassa. Tämä tarkoittaa ulkoisen kontrollin heltymistä ja itsekontrollin korostumista. Juurensa sillä on valituksen ajassa, jolloin ihmisestä tuli ainutkertainen yksilö, jolla on vapaa tahto. Omaa ruumistaan pitää aktiivisesti kontrolloida tarkkaillen syömisiään, mitaten ja punniten itseään, juoksemalla kilometrejä ja nostamalla kilogrammoja. Kaikki tämä on naamioitu vapaan tahdon ideologiaan; nainen luulee haluavansa ja ohjaavansa sitä itse, vaikka se on yhteiskunta, joka puhuu hänessä.
Lihavan naisen itsekontrollissa on tapahtunut lipsahdus. Hän syyttää siitä itseään. Muut syyttävät häntä. He vaativat häntä itse maksamaan terveydenhuollolle hänestä aikuisiän diabeteksen ja nivelvaivojen muodossa koituvan laskun. Hän on epäonnistunut. Maija Villkumaan laulussa vaalea tyttö sentään yrittää osoittaa olevansa normaali, hänellähän on lenkkitossut sylissään. Lihava nainen voi olla niin hävytön, että ei ole kiinnostunut todistelemaan kelpaavuuttaan, hän ei ehkä edes omista lenkkitossuja.
Vapaan tahdon ja itsekontrollin ideologiassa ei nähdä yhteiskuntaa yksilöiltä.
Harjunen, Hannele (2006). Käsityksiä lihavan naisen seksuaalisuudesta. Teoksessa Kinnunen, Taina ja Puuronen, Anne (toim.): Seksuaalinen ruumis. Tampere: Gaudeamus.
sunnuntai 11. helmikuuta 2007
Kirjallisuus ja naishahmot
Olen yleisesti ottaen kiinnostunut 1500-1800-lukujen kirjallisuudesta ja tarkemmin siitä, miten ne kuvaavat naisten elämien vaihtoehtoja, rakenteita, ihanteita ja syntejä. Tämä ei vielä kerro kovinkaan paljoa, mutta niin myös minun pohdintanikin tulee olemaan hajanaista, siirtyen teoksesta ja teemasta toiseen.
Ajattelin tässä alussa lainata kahta Jane Austenin sankaritarta. En tule käsittelemään hänen teoksiaan blogissa, mutta nämä kohdat ovat kuitenkin jääneet mieleeni esimerkkeinä sellaisista asioista, joihin feministinen kirjallisuudentutkimus voi kiinnittää huomiota.
Persuasion (1818):
"...Well, Miss Elliot" (lowering his voice), "as I was saying, we shall never agree, I suppose, upon this point. No man and woman would, probably. But let me observe that all histories are against you -- all stories, prose and verse. If I had such a memory as Benwick, I could bring you fifty quotations in a moment on my side the argument, and I do not think I ever opened a book in my life which had not something to say upon woman's inconstancy. Songs and proverbs, all talk of woman's fickleness. But perhaps, you will say, these were all written by men."
"Perhaps I shall. Yes, yes, if you please, no reference to examples in books. Men have had every advantage of us in telling their own story. Education has been theirs in so much higher a degree; the pen has been in their hands. I will not allow books to prove anything."
Northanger Abbey (1818):
"...I can read poetry and plays, and things of that sort, and do not dislike travels. But history, real solemn history, I cannot be interested in. Can you?"
"Yes, I am fond of history."
"I wish I were too. I read it a little as a duty, but it tells me nothing that does not either vex or weary me. The quarrels of popes and kings, with wars or pestilences, in every page; the men all so good for nothing, and hardly any women at all..."
Ajattelin tässä alussa lainata kahta Jane Austenin sankaritarta. En tule käsittelemään hänen teoksiaan blogissa, mutta nämä kohdat ovat kuitenkin jääneet mieleeni esimerkkeinä sellaisista asioista, joihin feministinen kirjallisuudentutkimus voi kiinnittää huomiota.
Persuasion (1818):
"...Well, Miss Elliot" (lowering his voice), "as I was saying, we shall never agree, I suppose, upon this point. No man and woman would, probably. But let me observe that all histories are against you -- all stories, prose and verse. If I had such a memory as Benwick, I could bring you fifty quotations in a moment on my side the argument, and I do not think I ever opened a book in my life which had not something to say upon woman's inconstancy. Songs and proverbs, all talk of woman's fickleness. But perhaps, you will say, these were all written by men."
"Perhaps I shall. Yes, yes, if you please, no reference to examples in books. Men have had every advantage of us in telling their own story. Education has been theirs in so much higher a degree; the pen has been in their hands. I will not allow books to prove anything."
Northanger Abbey (1818):
"...I can read poetry and plays, and things of that sort, and do not dislike travels. But history, real solemn history, I cannot be interested in. Can you?"
"Yes, I am fond of history."
"I wish I were too. I read it a little as a duty, but it tells me nothing that does not either vex or weary me. The quarrels of popes and kings, with wars or pestilences, in every page; the men all so good for nothing, and hardly any women at all..."
lauantai 10. helmikuuta 2007
Lähteitä edellisiin...
Mäkikossa, Oma (1947). Yhteiskunnalle omistettu elämä. Miina Sillanpään elämän ja työn vaiheita.
Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.
Salmela-Järvinen, Martta (1973). Miina Sillanpää, legenda jo eläessään. Porvoo: WSOY.
Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.
Salmela-Järvinen, Martta (1973). Miina Sillanpää, legenda jo eläessään. Porvoo: WSOY.
Miinasta
Pohdin tässä, että mikä teki Miina Sillanpäästä nykypäivän käsitystenkin mukaan jo tuolloin uranaisen? Oliko hän omanaikansa feministi? Tasa-arvon edistämisen eteen hän on ainakin tehnyt paljon...
Miina ei koskaan mennyt naimisiin, eikä hankkinut omia lapsia, mutta vuonna 1981 hänestä tuli sisarensa tytön Sylvin kasvattiäiti. Hän jaksoi pitää huolta itsestään, kävi hierojalla ja hänellä oli laaja ystävyyssuhteiden ja sukulaisten verkosto. Vaikka Miina sai halvauskohtauksen vuonna 1945, se ei silti pysäyttänyt häntä. Hän on jopa itse todennut, että ”ei ole ketään, joka pystyisi työtäni jatkamaan.” (Mäkikossa 1947.) Vaikuttaa minusta ainakin tehokkaalta ja uutteralta naiselta. Yllä oleva kuvaus sopisi minusta ihan hyvin nykypäivänkin uranaiseen.
Vuonna 1898 Miina oli siis mukana perustamassa Palvelijataryhdistystä. Miina koki, että oli hänen velvollisuutensa ja aikansa toimia muiden työläisnaisten hyväksi. Hän koki pääsevänsä toteuttamaan omaa sisintänsä. Miina toimi myös yhdistyksen julkaisun Palvelijatarlehden päätoimittajana, jota julkaistiin vuosina 1905–1906. Sen jälkeen lehti muuttui Työläisnainen – lehdeksi ja sitä julkaisi Työläisnaisliitto vuosina 1907–1916. Lehti lakkautettiin poliittisten syiden takia, mutta vuonna 1922 sitä alettiin julkaista uudelleen Toveritar – nimisenä. Miina oli kaikkien näiden lehtien päätoimittaja aina vuoteen 1944 asti, kaiken sen muun ohella mitä hän teki. Miina pohti kirjoituksissaan muun muassa kasvatusta. Miina ei pitänyt tavasta jolla tyttölapsia herrasväen perheissä kasvatettiin. Hän koki, että tyttölapset kasvatettiin riippuvaisiksi jostain vahvemmasta ja näin tytöistä tuli alistettuja ja epäitsenäisiä neitejä. (Salmela-Järvinen 1973.) Olen tämänkin asian suhteen Miinan kanssa samaa mieltä. Usein ajatellaan, jopa vieläkin, että tytöt ovat tyttöjä ja pojat poikia. En tarkoita, ettäkö tyttöjen prinsessaleikit olisivat minusta turhia, mutta monesti ne ennakko-odotukset ja roolipaineet lasten kasvattamisesta ”oikeiksi” sukupuolensa edustajiksi sumentavat minusta vanhempien kasvatusmalleja. Itse toivoisin, että voisin ja kykenisin kasvattamaan mahdolliset omat lapseni ilman omaa, itse tuottamaani propagandaa, mutta se ei liene mahdollista… Haluan uskoa siihen, että kasvattaja tarjoaa kehikon ja hyvän alustan kasvaa, mutta että lapsi kykenisi lopulta valitsemaan kuitenkin itse sen millaiseksi aikuiseksi tulee. Haluaako tyttö olla alistettu ja riippuvainen, vai itsenäinen ja vapaa. Vastuu kasvatuksesta on suuri ja pelottaa minua.
Nykyajan peruskoulutuksesta ja kasvatuksesta en osaa sanoa, mutta itse kun kävin kouluni 90-luvulla, niin siitä on kyllä lieviä traumoja jäänyt. Opettajan mielestä olin aina liian tarmokas, liian itsenäinen, liian omatoiminen, enkä niin kuin normaalit tytöt. Vanhemmille kilahteli reissuvihkohuomatukisia aina säännöllisesti: ”Tyttärenne ajoi poikaa takaa välitunnilla (leikimme hippaa), poika kaatui ja hänen housunsa rikkoontuivat. Tässä on pojan vanhempien puhelinnumero, voitteko ottaa yhteyttä ja sopia korvauksesta?” ”Tyttärenne leikki välitunnille siirryttäessä poikien kanssa, välioven lasi rikkoontui, joudutte korvaamaan lasista 600mk pikimmiten, ottakaa yhteyttä koulun talonmieheen. Alla puhelinnumero.” Vanhempani ottivat kaikki edesottamukseni hienosti ja maltilla, asiat keskusteltiin aina lävitse. Yllämainitut ”tapaturmat” olivat kuitenkin puhtaita vahinkoja joita sattui lasten leikkiessä ”ei-tytöille-suotavaan-tapaan” silloisen opettajani mielestä. Vanhemmiten olen ihmetellyt, etteikö ala-asteellani ollut vakuutusta tällaisten ”tapaturmien” osalta? Eikö lapsi ole oppivelvollisuuden takia pakotettu kouluun, ja koulu on tämän ajan vastuussa tapahtumista…? Oli miten oli, jatkan pohdintojani Miinasta myöhemmin. Tällaisia ajatuksia Miina herätti minussa nyt.
Miina ei koskaan mennyt naimisiin, eikä hankkinut omia lapsia, mutta vuonna 1981 hänestä tuli sisarensa tytön Sylvin kasvattiäiti. Hän jaksoi pitää huolta itsestään, kävi hierojalla ja hänellä oli laaja ystävyyssuhteiden ja sukulaisten verkosto. Vaikka Miina sai halvauskohtauksen vuonna 1945, se ei silti pysäyttänyt häntä. Hän on jopa itse todennut, että ”ei ole ketään, joka pystyisi työtäni jatkamaan.” (Mäkikossa 1947.) Vaikuttaa minusta ainakin tehokkaalta ja uutteralta naiselta. Yllä oleva kuvaus sopisi minusta ihan hyvin nykypäivänkin uranaiseen.
Vuonna 1898 Miina oli siis mukana perustamassa Palvelijataryhdistystä. Miina koki, että oli hänen velvollisuutensa ja aikansa toimia muiden työläisnaisten hyväksi. Hän koki pääsevänsä toteuttamaan omaa sisintänsä. Miina toimi myös yhdistyksen julkaisun Palvelijatarlehden päätoimittajana, jota julkaistiin vuosina 1905–1906. Sen jälkeen lehti muuttui Työläisnainen – lehdeksi ja sitä julkaisi Työläisnaisliitto vuosina 1907–1916. Lehti lakkautettiin poliittisten syiden takia, mutta vuonna 1922 sitä alettiin julkaista uudelleen Toveritar – nimisenä. Miina oli kaikkien näiden lehtien päätoimittaja aina vuoteen 1944 asti, kaiken sen muun ohella mitä hän teki. Miina pohti kirjoituksissaan muun muassa kasvatusta. Miina ei pitänyt tavasta jolla tyttölapsia herrasväen perheissä kasvatettiin. Hän koki, että tyttölapset kasvatettiin riippuvaisiksi jostain vahvemmasta ja näin tytöistä tuli alistettuja ja epäitsenäisiä neitejä. (Salmela-Järvinen 1973.) Olen tämänkin asian suhteen Miinan kanssa samaa mieltä. Usein ajatellaan, jopa vieläkin, että tytöt ovat tyttöjä ja pojat poikia. En tarkoita, ettäkö tyttöjen prinsessaleikit olisivat minusta turhia, mutta monesti ne ennakko-odotukset ja roolipaineet lasten kasvattamisesta ”oikeiksi” sukupuolensa edustajiksi sumentavat minusta vanhempien kasvatusmalleja. Itse toivoisin, että voisin ja kykenisin kasvattamaan mahdolliset omat lapseni ilman omaa, itse tuottamaani propagandaa, mutta se ei liene mahdollista… Haluan uskoa siihen, että kasvattaja tarjoaa kehikon ja hyvän alustan kasvaa, mutta että lapsi kykenisi lopulta valitsemaan kuitenkin itse sen millaiseksi aikuiseksi tulee. Haluaako tyttö olla alistettu ja riippuvainen, vai itsenäinen ja vapaa. Vastuu kasvatuksesta on suuri ja pelottaa minua.
Nykyajan peruskoulutuksesta ja kasvatuksesta en osaa sanoa, mutta itse kun kävin kouluni 90-luvulla, niin siitä on kyllä lieviä traumoja jäänyt. Opettajan mielestä olin aina liian tarmokas, liian itsenäinen, liian omatoiminen, enkä niin kuin normaalit tytöt. Vanhemmille kilahteli reissuvihkohuomatukisia aina säännöllisesti: ”Tyttärenne ajoi poikaa takaa välitunnilla (leikimme hippaa), poika kaatui ja hänen housunsa rikkoontuivat. Tässä on pojan vanhempien puhelinnumero, voitteko ottaa yhteyttä ja sopia korvauksesta?” ”Tyttärenne leikki välitunnille siirryttäessä poikien kanssa, välioven lasi rikkoontui, joudutte korvaamaan lasista 600mk pikimmiten, ottakaa yhteyttä koulun talonmieheen. Alla puhelinnumero.” Vanhempani ottivat kaikki edesottamukseni hienosti ja maltilla, asiat keskusteltiin aina lävitse. Yllämainitut ”tapaturmat” olivat kuitenkin puhtaita vahinkoja joita sattui lasten leikkiessä ”ei-tytöille-suotavaan-tapaan” silloisen opettajani mielestä. Vanhemmiten olen ihmetellyt, etteikö ala-asteellani ollut vakuutusta tällaisten ”tapaturmien” osalta? Eikö lapsi ole oppivelvollisuuden takia pakotettu kouluun, ja koulu on tämän ajan vastuussa tapahtumista…? Oli miten oli, jatkan pohdintojani Miinasta myöhemmin. Tällaisia ajatuksia Miina herätti minussa nyt.
torstai 1. helmikuuta 2007
Naistoimijuus
Mitä on yhteiskunnallinen ja poliittinen naistoimijuus?
Haluan kiinniittää kaikkien huomion Suomen ensimmäiseen naisministeriin, Miina Sillanpäähän.
Hän on sanonut itsestään, että:
"En ole tehnyt muuta kuin velvollisuuteni ja ihmisten myötämielisyys on tukenut minua, Suomen suurinta kerjäläistä." (Mäkikossa 1947, 384.)
Kuka oli Miina Sillanpää?
Hän eli vuosina 1866-1952. Sillanpää oli minusta todellinen naistoimija, joka vaikutti paljon niin yhteiskunnallisesti ja poliittisestikin.
Naistoimijuus -otsakkeesta pääsee Miina Sillanpää Säätiön sivuille ken haluaa kurkistaa.
Haluan kiinniittää kaikkien huomion Suomen ensimmäiseen naisministeriin, Miina Sillanpäähän.
Hän on sanonut itsestään, että:
"En ole tehnyt muuta kuin velvollisuuteni ja ihmisten myötämielisyys on tukenut minua, Suomen suurinta kerjäläistä." (Mäkikossa 1947, 384.)
Kuka oli Miina Sillanpää?
Hän eli vuosina 1866-1952. Sillanpää oli minusta todellinen naistoimija, joka vaikutti paljon niin yhteiskunnallisesti ja poliittisestikin.
Naistoimijuus -otsakkeesta pääsee Miina Sillanpää Säätiön sivuille ken haluaa kurkistaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)