Simone de Beauvoir

”Olin jo kauan sitten päättänyt omistaa elämäni älylliselle työlle… Minä en nähnyt näiden kahden kohtalon [lasten synnyttämisen ja kirjojen kirjoittamisen] välillä mitään yhteismitallista. Se että teki lapsia, jotka vuorostaan saisivat lapsia, oli saman ikävystyttävän renkutuksen toistamista loputtomiin; tiedemies, taiteilija, kirjailija ja ajattelija loivat valoisan ja iloisen toisen maailman, jossa kaikella oli olemisen oikeus. Siellä minä halusin viettää päiväni; olin vakaasti päättänyt raivata sieltä paikan itselleni.”

Näin kirjoittaa muistelmissaan Simone de Beauvoir 15-vuotiaasta itsestään suunnittelemassa tulevaisuuttaan. (Perhetytön muistelmat, 1987, julkaistu ranskaksi 1958.) Kirjoittaessaan näitä rivejä Beauvoir oli 50-vuotias ja jo menestynyt kirjailijana ja filosofina. Sitaatti saattaa kertoa enemmän aikuisen Beauvoirin arvoista ja elämäntilanteesta kuin todellisista lapsuuden haaveista, mutta joka tapauksessa Simone de Beauvoir tarjoaa esimerkin naisesta, joka valinnoillaan pyrki irtautumaan patriarkaalisen yhteiskunnan arvostamasta naisihanteesta. Beauvoirilla oli elinikäinen suhde Jean-Paul Sartren kanssa, mutta he eivät koskaan avioituneet, saaneet yhteisiä lapsia tai asuneet yhdessä. He sallivat toisilleen rinnakkaisia suhteita, mutta työskentelivät tiiviisti yhdessä. Usein Simone de Beauvoiria pidetäänkin virheellisesti vain Sartren oppilaana, ei itsenäisenä ajattelijana.

”Kuten olemme nähneet, on yksi naisen suurimmista ongelmista se, miten hän pystyy yhdistämään tehtävänsä lapsensynnyttäjänä ja tuotantoelämässä. Naisen tiukka sidonnaisuus synnyttäjän tehtävään on suurin syy siihen, että hän historian alkuajoista lähtien on joutunut omistamaan elämänsä kotiaskareilla ja estynyt olemasta mukana maailman rakentamisessa.” (de Beauvoir 1949/1981, s. 89.)

Teoksessaan Toinen sukupuoli (1949) Beauvoir kuvaa, kuinka nainen kehityksensä eri vaiheissa muuttuu yhteiskunnan eli miesten määrittämäksi toiseksi ja sisäistää roolinsa naisena. Beauvoirille naisen ruumis oli naisalistuksen syy ja väline, eikä hän uskonut myyttiin äitiydestä naisen luonnollisena kutsumuksena, saati freudilaisen teorian käsitykseen lapsesta peniksen korvikkeena naiselle. Beauvoirin mukaan naisten olisi saatava kotitöiden sijasta jotain merkityksellistä tekemistä ja kodinulkopuolista työtä vapautuakseen. Nykyisessä järjestyksessä tämä ei kuitenkaan olisi mahdollista, sillä Beauvoir tiesi työssäkäyviä vaimoja ja perheenäitejä kotona odottavan toisen työpäivän.

”Monet naiskirjailijat ovat rakastuneesti puhuneet vastasilitetyn pyykin raikkaudesta, saippuaveden sinertävästä hohteesta, valkoisista lakanoista ja kiiltelevästä kuparista […] Mutta lukemattomat naiset ovat ikuisen väsyneitä tähän taisteluun, jossa ei koskaan saa voittoa. Edullisimmissakaan tapauksissa voitto ei koskaan ole lopullinen. Tuskin mikään työ on niin läheistä sukua Sisyfoksen rangaistukselle kuin taloustyöt. Päivästä toiseen täytyy lautaset tiskata, huonekalut pyyhkiä, kunnostaa vaatteet, jotka ovat seuraavana päivänä taas likaisia, pölyisiä ja rikkonaisia. Perheenemäntä raataa marssimalla paikallaan, hän ei tee mitään, hän vain ylläpitää nykyistä tilaan, hän ei pääse kokemaan minkään positiivisen Hyvän valloittamista.” (de Beauvoir 1949/1981, s. 253.)

Beauvoirin kuvaus kotitöistä kertoo monotonisesta rutiinista, joka ei koskaan pääty vaan toistuu samanlaisena päivästä ja vuodesta toiseen. Hän vertaakin taloustöitä rangaistukseen, joka kreikkalaisen mytologian mukaan annettiin ihmisistä kauneimmalle ja viisaimmalle: Sisyfoksen tuli vierittää suuri kivi mäen päälle ja kiven vierittyä alas mäkeä toistaa sama uudestaan ja uudestaan. Beauvoirin mukaan ”naisten työt” ovat luonteeltaan ylläpitäviä, ja siten eroavat miesten muuttuvista ja kehittyvistä tehtävistä. Sama ylläpitämisen ja kehityksen logiikka esiintyy Beauvoirin eksistentialistisessa filosofiassa, jossa immanenssi pitää naisen aloillaan ja transsendenssi kohottaa miehen. Simone de Beauvoirilla oli omaa rahaa ja omaa tilaa ja hän omisti elämänsä kirjoittamiselle ja ajattelulle. Samoin kuin Märta Tikkanen, Fredrika Runeberg ja Virginia Woolf myös Simone de Beauvoir jakoi elämänsä kirjoittavan miehen kanssa, mutta työskentely-ympäristö ja mahdollisuudet erosivat muista tarkastelemistani naisista.

Onko ratkaisu tasa-arvoiseen kotityöhön siis perheinstituution hylkääminen Simone de Beauvoirin tapaan vai riittääkö vähemmän radikaali tiskivuorofeminismi? On vaikea sanoa oliko Beauvoir lopulta tyytyväinen tekemiinsä valintoihin, ainakin hän sai kirjoittaa rauhassa eikä joutunut tekemään asuinkumppaninsa osuutta kotitöistä. Todennäköisesti hänellä oli kotiapulainen, ellei hän asunut hotellissa ja syönyt ravintoloissa. Ilman suurta rahamäärää kotitöistä vapaa elämäntapa ei ole mahdollista, mikä myös tekee ymmärrettäväksi Woolfin vaatimuksen omasta rahasta kirjoittamisen ehtona. Taloudellinen riippuvuus miehestä johtaa helposti kiitollisuuden talouteen vielä nykyäänkin. Omalla kohdallani taidan edelleen yrittää pitää kiinni naurettavilta tuntuvista kahdesta pyykkikorista.

"Normaali" ruumis

Kuluvana keväänä julkisuudessa on ollut paljon puhetta lihavuudesta; lihavista lapsista, lihavista vanhemmista ja lihavasta kansasta. Periaatteessa vellova lihavuuskeskustelu ei yllätä, sillä niin tapahtuu joka kevät, koska lehdet myyvät numeroitaan toistuvilla "hophop, kesäkuntoon!" -jutuillaan. Tämänhetkisen keskustelun erottaa niistä se, että siinä puhutaan todellisesta lihavuudesta (ei vain siitä ikuisesta viiden kilon pudotuksesta) ja maalaillaan jopa uhkia kansanterveydelle ja -taloudelle. Tässä kuvattomassa, asiatekstin dominoivassa keskustelussa lihavuus näyttäytyy ongelmana, kurittomuutena, josta tulisi "rangaista" esimerkiksi normaalipainoisia korkeammalla verotuksella. Lihavuus on vika, lihavan oma sellainen. Millaista on olla lihava tällaisten representaatioiden keskellä? Median ohella myös muut instituutiot, kuten lääketiede, koulu ja uskonto, vaikuttavat käsitykseen hyvästä ruumiista. Tässä tekstissäni aion tarkastella lihavuutta institutionaalisen vallan näkökulmasta, mikä tuo Michel Focaultin väkisin mukaan kirjoitusprosessiin.

Olen tutustunut Focaultiin toisen käden lähteen, Hannele Harjusen, kautta. Focault'n näkökulma kiinnittyy nähdäkseni sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka mukaan todellisuus on rakennettua. Hänen parasta antiansa lihavuusdilemmaa puidessa on huomio siitä, että myös valtaa pitävien instituutioiden tieto on rakennettua ja siten suhteellista. Aikamme "tietona" hyvästä, normaalista ruumiista on ensisijaisesti pidetty lääketieteen tarjoamaa näkemystä. Sillä on ollut valtaa määrittää normaaliuden rajat ruumiissa konkreettisesti, mitattavasti ja sitä kautta valtaa suoraan ihmisten elämän muotoutumiseen. Lääketiedettä voisi mielestäni kuvata isoksi, vallitsevaksi tarinaksi, jossa asetetaan normaaliuden ja epänormaaliuden rajat, jos haluaa välttää diskurssin käsitteen. Sille tyypillistä on tiedon tuottamisen ja hallussa pitämisen keskittyminen asiantuntijoille, mikä ei ole harvinaista muillakaan nykyisen yhteiskunnan alueilla. On kuvaavaa, että Helsingin Sanomien (18.2.07) juttu lihavuudesta alkaa viittauksella todellisiin asiantuntijoihin. "Ylipainoiset tietävät kaiken laihduttamisesta, mutta eivät silti pääse kiloistaan pysyvästi eroon. He tuntevat parhaiten myös liikakilojen haitat, hehän niistä kärsivät. He sairastavat, heitä haukutaan ja heidät leimataan. Miksi he silti pysyvät ylipainoisina? Mikä heidän mielestään auttaisi laihduttamaan? Toimittaja Anna-Stiina Nykänen kysyi kerrankin heiltä itseltään."

Yhteiskunnan jäsenet sisäistävät asiantuntijoiden tarjoaman tiedon, haistavat ideaalin. Ideaali ruumis on hoikka; pyrkimys mukautua ihanteeseen johtuu pikemmin sosiaalisista vaatimuksista kuin terveydellisistä. Tästä muotoutuu helposti kuva, että ihmiset, etenkin me naiset, imuroimme passiivisesti institutionaalisen vallan itseemme. En tunne Focault'n ajattelua niin hyvin osatakseni sanoa, tarkoittaako hän tätä. Naomi Wolf on Harjusen mukaan sanonut: "keskeistä ei ole naisen kauneus vaan tottelevaisuus." Tätä taustaa vasten naisen lihavuuden voi nähdä juuri kurittomuutena, sillä hän ei ole ollut niin kuin olisi kuulunut vaan on ottanut tilaa haltuunsa konkreettisesti.

Kotirouva ja tekemisen puute

Ajattelin mainita yhden feministisen kirjallisuuden klassikon ja valitsin lopulta Charlotte Perkins Gilmanin novellin ”The Yellow Wallpaper” (1899). Se muistuttaa minua eräästä Udolphon teemasta: niin kuin Emily päätyi etsimään yliluonnollisia selityksiä kokemuksilleen eläessään sekä henkisesti että fyysisesti rajoitettua elämää, niin myös novellin kertoja reagoi työn puutteen aiheuttamaan stressiin menettämällä otteensa todellisuudesta. Novellin taustalle ovat Gilmanin omat kokemukset siitä hoidosta, jota hän sai kärsiessään melankoliasta ja joka koostui ehdotuksista elää kotielämää sekä välttää kirjoittamista. Novellilla on siis itse kirjailijan mukaan melko selvä tarkoitus: osoittaa, mitä vahinkoa voitiin saada aikaan ”suojelemalla” naisia rasitukselta. Mielestäni ”The Yellow Wallpaper” toimii tämän lisäksi hyvin myös juuri novellina ja kertomuksena mielenterveyden järkkymisestä, ei ainoastaan selkeänä viestinä Gilmania hoitaneelle lääkärille.

Kertoja on tietoinen siitä, että hänen mielipiteensä omasta tilastaan ei ole paljonkaan arvoinen kun sitä vastaan asetetaan lääkärien auktoriteetti. Hän tuntee että tarvitsisi jotain tekemistä kun taas häntä ympäröivät ihmiset kehottavat häntä lepäämään. Kertoja joutuu piilottamaan kirjoituksensa, jättää lapsensa hoidon palvelijalle ja joutuu marginalisoiduksi taloudenhoitajana kälyn huolehtiessa käytännöllisistä tehtävistä. Koska hänellä ei ole mitään keinoa ilmaista itseään, hänen mielikuvituksensa ja energiansa alkavat pyöriä pakkomielteenomaisesti erään huoneen tapetin tutkimisen ympärillä. Kertoja käsittelee tapetin kautta tunteitaan siitä, että hänen käyttäytymistään valvotaan ja rajoitetaan jatkuvasti. Nainen, jonka kertoja luulee olevan tapetin vankina, on nöyryytetty hiipiessään ympäriinsä päiväsaikana, niin kuin kertojakin oli kun hän uskaltautui esittämään mielipiteensä; varjojen turvissa nainen ravistaa kaltereita, niin kuin kertojakin jatkaa kirjoittamista ollessaan toisilta piilossa. Kertoja itse kokee lopullisen hermoromahduksensa vapauttavana: tuhoamalla tapetin hän on saavuttanut jotakin ja päässyt epäsuorasti hyökkäämään niitä rajoituksia vastaan, jotka eivät jättäneet hänelle mitään tehtävää tai määräysvaltaa talossa.

Novellin voi löytää myös netistä tästä osoitteesta:
http://www.library.csi.cuny.edu/dept/history/lavender/wallpaper.html