Median piirtämä ruumis

Jenny Dahlberg, ylipainoinen toimittaja, poseerasi uimapuvussaan kuin missi konsanaan kirjansa Sopivasti lihava (Tjock 2003) kannessa – ja aiheutti pienimuotoisen kohun varsinkin kotimaassaan Ruotsissa. Ei ole totuttu, että lihava nainen esiintyy mediassa samaan tapaan seksikkäästi kuin hoikka sisarensa. Varsinkaan siihen ei ole totuttu, että hän ei tunnu yhtään häpeävän itseään.

Katariina Kyrölä tuo representaatioiden näkökulman ruumiillisuuteen ja lihavuuteen. Hän kirjoittaa julkisissa tekeleissä esitetyistä ruumiista artikkelissaan Ruumis, media ja ruumiinkuvat pohtien niiden suhdetta hengittävään ja hikoavaan, elävään, naisruumiiseen. Yleistä olettamusta siitä, että edellinen vaikuttaa suoraan jälkimmäiseen, on kritisoitu "viestinnän lääkeruiskumalliksi"; median vaikutus yksilöihin ei voi olla yhtä suoraviivaista kuin lääkkeen vaikutus potilaaseen. Mediassa esitettyjä ruumiin kuvia on kuitenkin mielekästä tutkia, koska käsitykset ja kokemukset ruumisihanteista muotoutuvat ainakin osittain sen perusteella, kuinka erilaisia ruumiita esitetään. Nykyajan kuvissa piirtyy kapea ruumisihanne, joka estää erilaisuuden näkemisen hyväksyttävänä tai ihailtavana. Minusta tämä on omituista suhteessa siihen, että nykyisessä individualismissa pyritään yksilöllisyyteen ja erilaisuus on tärkeä arvo. Erilaisuus sallitaan ilmeisesti vain tietyissä rajoissa. Kukaan ei juhli "eksoottista" lihavuuttaan

Kyrölä koettaa jäsentää feminististä keskustelua aiheesta ja löytää siinä kolme tasoa. Ensinnä ovat todellisuudessa elävät, kokevat naisten ruumiit. Toisena puolestaan ovat naisen ruumiin kuvat, joita mediassa ja elokuvissa esitetään. Kolmannen tason muodostavat ruumiinkuvat, eli se, kuinka lihaa olevat naiset näkevät itsensä ja muut suhteessa sekä elettyyn ruumiiseensa että mediassa esiintyviin kuviin. Tämä taso on kuin naisten ja kuvien välinen tila, jossa he suhteuttavat itsensä kuviin. Se voi sisältää käsityksen oman ruumiin koosta, muodosta ja viehättävyydestä, mutta se ei välttämättä täsmää muiden käsitysten kanssa. Feministisessä keskustelussa on eri aikoina ollut erilaisia näkemyksiä kauneusihanteista. Niitä yhdistää se, että ruumiin normittamista ja ulkonäköihanteita pidetään vahvoina yhteiskunnallisen ja kulttuurisen vallankäytön välineinä. Kyrölä on rakentanut artikkelinsa punaiseksi langaksi naisruumiin representaatioiden suhteutumisen kulloiseenkin feministiseen keskusteluun, mutta minä en aio kiinnittää siihen erityisesti huomiota tässä tekstissäni.

Tapaa katsoa ruumiin kuvia on teoretisoinut Kyrölän mukaan muun muassa Laura Mulvey. Hän on tutkinut elokuvan tarjoamia katsomisen paikkoja ja on sitä mieltä, että nainen asetetaan perinteisessä elokuvassa passiiviseksi katseen kohteeksi. Elokuvassa tarjotaan yleensä rajallinen määrä tapoja katsoa. Naiskatsoja voi samaistua vain joko passiiviseen naisobjektiin, jolla kaunis vartalo tai mieheen, joka katsoo naista haluten mutta halveksuen. Ann Doan taasen on esittänyt naiskatsojan ja naisen kuvan lähestyvän toisiaan, jolloin naiskatsoja joko imeytyy kuvaan tai hylkää sen kokonaan kääntämällä katseensa pois. Kyrölä huomauttaa, että erityisen hyödyllistä Mulveyn ja Doanen ajatuksissa on heidän tapansa nostaa esiin patriarkaalisen yhteiskunnan syvärakenteiden ja tiedostamattoman ulottuvuuden vaikutukset naisen kuvaamisen konventioihin. He myös osoittivat, että naisruumiin kuva populaarimediassa on rakennettu palvelemaan monia valta-asetelmia, jotka peitetään luonnollisuuden illuusiolla

Kyrölä kirjoittaa myös alkuperäisesti Jane Feurin esittämästä kysymyksestä, onko lihavan naisen esittäminen mediassa haluttavana objektina, katseen kohteena, yhtä huono asia kuin hoikan naisruumiin representoiminen sellaiseksi. Feurin mielestä eroottinen objektivointi voi olla jossain määrin vapauttavaa lihaville naisille, koska se on ainoa tapa päästä valtamediaan muutoin kuin naurun, säälin tai inhon kohteina. Anne Hole on puolestaan toisella kannalla: esimerkiksi jos lihavan naiskoomikon pyrkimys seksiobjektiksi on tapahtunut normeille nauravan kurittomuuden kustannuksella, sitä ei voida nähdä naista vapauttavana asiana.

Kyrölä vertailee ymmärryksiä lihavasta ja anorektisesta naisruumiista kiinnostavalla tavalla. Ymmärsin hänen tekstiään niin, että hän puhuu aiemmin mainitusta kolmannesta tasosta, eli, kuinka elävät naiset suhteutuvat median tuottamiin kuviin. Anorektista ruumista voidaan pitää yhtäältä miehisen katseen ja hoikan kauneusihanteen kuuliaisena sisäistämisenä, ja tällöin lihavuus on kurittomuutta suhteessa kauneusihanteeseen. Toisaalta sekä anorektinen että lihava naisruumis jäsentyvät androgyyneiksi kaksinapaiseen sukupuolijärjestelmään nähden. Kolmas ja kiinnostavin on Susan Bordolta lähtöisin oleva tapa nähdä laihduttamisen tarkoittavan anorektikolle itselleen itsekuria ja oman elämän haltuunottoa, joita nykyisessä länsimaisessa maailmassa arvostetaan. Tällöin hoikkuus on taistelua naisruumiiseen perinteisesti liitettyjä määreitä vastaan, kuten kontrolloimattomuutta, pehmeyttä ja heikkoutta.

Kyrölä, Katariina (2006). Ruumis, media ja ruumiinkuvat. Teoksessa Mäkelä, Anna; Puustinen, Liina ja Ruoho, Iiris (toim.): Sukupuolishow. Johdatus feministiseen mediatutkimukseen. Tampere: Gaudeamus

Virginia Woolf

Virginia Woolf (1882–1941) oli englantilainen, modernistinen kirjailija, joka kirjoitti lukuisia romaaneja ja esseitä. Oma huone (A Room of One’s Own) vuodelta 1929 on yksi hänen kuuluisimmista teoksistaan, jota pidetään myös feministisen ajattelun klassikkona. Woolfin vanhemmat kuuluivat englantilaiseen yläluokkaan ja Virginia Woolf kasvoi kirjallisuutta korostavassa ympäristössä ja hänet koulutettiin kotona. Woolfin lapsuus ei kuitenkaan ollut vain keveitä sanoja: Virginia Woolfin ollessa 13-vuotias hänen äitinsä kuoli ja velipuolet käyttivät Virginiaa ja hänen sisartaan seksuaalisesti hyväksi. Virginia Woolf avioitui 1912 kirjalija Leonard Woolfin kanssa, mutta heidän avioliittonsa oli enemmän ystävyyttä kuin mitään muuta, ja Virginia Woolfilla oli useita naissuhteita elämänsä aikana. Rankka lapsuus johti mielen epätasapainoon, ja lopulta Woolf hukuttautui vuonna 1941.

Teoksessaan Oma huone Woolf kirjoittaa naisista ja kirjallisuudesta. Hän esittelee eri naiskirjailijoita ja pohtii naisten mahdollisuuksia kirjoittaa sekä naiseuden merkitystä kirjallisuudelle. Naisten kirjoitustyön edellytyksinä Woolf pitää omaa huonetta ja omaa rahaa. Edellinen takaa omaa rauhan, sillä naiset joutuvat muuten kirjoittamaan ”yhteisessä olohuoneessa”, alttiina keskeytyksille. Jälkimmäinen tuo puolestaan muassaaan vapauden ja joutilaisuuden, tosin Woolf painottaa, ettei kenestäkään – naisesta eikä miehestä – voi tulla menestyvää kirjailijaa ilman rahaa, sillä ”älyllinen vapaus riippuu aineellisista seikoista”. (Woolf 1929/1990, s. 140.) Vaikka teoksen kirjoittamisesta on jo lähes vuosisata, kirjan sanoma on valitettavan ajaton.

Wolf siis vaatii naiselle omaa, lukollista huonetta sen vuoksi, ettei häntä koko ajan häirittäisi. Jos perheellinen nainen yrittää kirjoittaa kotonaan, hän joutuu tekemään sen hulinan keskellä ja siten, että hänet alati keskeytetään. Myös Märta Tikkanen sai huomata tämän: hänen puolisollaan Henrikillä oli oma työhuone aluksi kaupungin keskustassa, sitten samassa rivitaloyhtiössä kuin missä Tikkaset asuivat. Märtalla ei ollut omaa huonetta, vaan hän kirjoitti öisin, kun lapset olivat käyneet nukkumaan. Myöhemmin hän sai käyttöönsä naapurin asunnon muutamaksi tunniksi joka päivä, jossa sai kirjoittaa rauhassa. Fredrika Runeberg puolestaan kirjoittaa alakerran huoneesta, jossa asui lastensa kanssa, ja mainitsee yläkerrassa sijaitsevat ”[J.L.] Runebergin kolme huonetta”.

Luovan työn vaatii taloudelliset ja sosiaaliset edellytykset. Woolf ajattelee naisen ominta aluetta kirjallisuudessa olevan runouden, mutta ympäristön häiriötekijät ovat pakottaneet ensimmäiset naiskirjailijat kirjoittamaan romaaneja, sillä Woolfin mukaan romaanin kirjoittaminen ei vaadi niin suurta keskittymistä. Kiinnostavaa on myös Woolfin huomio siitä, kuinka kirjoitettu kieli ja kirjallisuuden genret ovat miesten luomia, eivätkä siten voi vastata naisten tarpeita. Hän myös kirjoittaa, että hyvä kirjallisuuden määrittävät niin ikään miehiset normit, jotka eivät anna arvoa naisten elinpiirille. Omana aikanaan, siis 1900-luvun alussa, Virginia Woolf on huomaavinaan, kuinka kirjoittavien naisten asema on muuttunut, eivätkä naiset enää kirjoita niinkään itseilmaisun keinona, vaan käyttävät kirjoittamista taiteena. Tulkitsen tämän niin, että tukahdutettuna nainen on kirjoittanut selviytyäkseen, kirjoittamisen pakosta, kun taas 1900-luvulle tultaessa naisen lisääntyneet oikeudet ja mahdollisuudet ovat vapauttaneet naiset myös kirjallisuuden saralla. Fredrika Runeberg kertoi pakostaan ilmaista itseään ja kirjoittaa edes päänsä sisällä silloin kun se ei käytännössä ollut mahdollista. Toisaalta kuitenkin myös Märta Tikkanen kirjoittaa, kuinka yölliset kirjoitussessiot olivat tapa kestää arkea.

Lähteenä Wolfin elämästä käytetty Wikipediaa, http://en.wikipedia.org/wiki/Virginia_Woolf Lisää tietoa Virginia Woolfin ajattelusta saa Klassikkogalleriasta http://www.helsinki.fi/kristiina-instituutti/klassikkogalleria/woolf/index.htm.

Goottilainen kauhuromaani III

Goottilaisen kirjallisuuden toista ääripäätä edustaa Matthew Lewisin romaani The Monk (1796), jota voisi kuvailla aikansa menestyksekkääksi ja laajasti halveksituksi B-elokuvan vastineeksi. Tarkoituksena oli shokeerata ja mennä hyvän maun rajan yli. Romaanin lähestymistapa aiheisiinsa osoittaa sen, millainen ero oli lajityypin menestyksekkäiden ja sivistyneiden naiskirjailijoiden ja sen huonosta maineesta laajalta vastuussa olevien transgressiivisten ja yliampuvien romaanien välillä. Minusta se muodostaa sopivan vertailukohteen Udolpholle ja sen naishahmoille, jos ottaa lähtökohdaksi erään Virginia Woolfin huomautuksen: miehille ei asetettu samoja korkeita siveyden standardeja ja he olivat vapaampia kirjoittamaan aiheista, joiden olemassaolosta kunnon nainen ei voinut tunnustaa olevansa edes tietoinen.

Anti-katolisuudesta syytetty romaani kuvaa espanjalaisen inkvisition aikaisen kirkon tekopyhänä ja todellisen moraalisuuden tukahduttavana instituutiona, joten ei ehkä ole niin yllättävää, että avioliitosta pidättäytyminen on pikemminkin pahe kuin hyve, minkä nimihenkilö Ambrosion täydelliseksi muodostuva moraalinen korruptio osoittaa. Mutta huomionarvoista on se, että Lewis ei tunnu täysin tuomitsevan avioliiton ulkopuolista seksuaalisuutta. Vaikka Ambrosion lankeemus alkaa hänen suhteestaan Matildaan, hänen suurin syntinsä on lopulta hänen julmuutensa ja valmiutensa keksiä oikeutus jokaisella rikokselleen toisia ihmisiä kohtaan. Mutta nunna Agnes, joka rikkoo valansa rakastamansa miehen tähden ja synnyttää aviottoman lapsen, pääsee lopulta naimisiin korkea-arvoisen rakastettunsa kanssa. Ainakin tässä Lewis näyttää välttävän kaksinaismoraalin. Molempia hahmoja rajoittavat hänen kritiikkinsä kohteeksi joutuvat katoliset normit, jotka estävät uskonnollisuuden ja maallisen rakkauden yhteensovittamisen. Molemmat syyllistyvät, yleistetysti sanoen, samaan syntiin. Mutta Agnesia ei tuomita ankarammin sen takia, että hän on nainen; päinvastoin, hän saa Lewisin sympatian puolelleen, sillä hänen motiivinsa eivät olleet itsekkäät. Kun hän joutuu toisten nunnien rankaisemaksi raskauden paljastuttua, heidän armoton reaktionsa esitetään moraalisesti tuomittavana. Tarinan sankarit eivät menetä luottamustaan Agnesin moraalisuuteen. Myös tarinassa esiintyvät sivuhenkilöt tukevat tätä ajatusta rakkauteen pohjautuvasta seksuaalisuudesta positiivisena eikä vain syntisenä piirteenä naisessa. Tarinan toisen naispäähenkilön, Antonian, esitetään olevan Ambrosion aikeiden avuton uhri juuri siksi, että hänen äitinsä yritti tiukkojen siveyskäsitysten takia pitää hänet täysin tietämättömänä edes seksuaalisuuden mahdollisuudesta.

Radcliffen olisi mahdotonta kuvitella käsittelevän samoja aiheita kuin Lewis, joka tähtäsi lukijoiden shokeeraamiseen. Mutta vaikka hän ei voinut tai halunnut käsitellä kaikkia asioita yhtä suorasti, Emily on monipuolisemmin kehitelty ja vahvempi hahmo kuin Agnes ja Antonia. Jälkimmäiset ovat kauniita ja uskollisia, ohuita ja stereotyyppisiä täydellisyydessään. Agnesin seksuaalisuus on kuitenkin kiinnostava esimerkki siitä, miten mieskirjailijoilla oli myös mahdollisuus tuoda julkisuuteen näkemys ihanteesta poikkeavasta piirteestä naishahmossa, jota ei lopulta tuomita sen takia. Tämä tapahtui kylläkin romaanissa, joka on kaukana korkeakirjallisuudesta, mutta The Monk oli lopulta hyvin laajalti tunnettu. Olisi kiinnostavaa lukea joitakin esimerkkejä siitä, miten aikalaiset reagoivat Agnesin hahmoon.

Liian paksu perhoseksi - kysymyksiä feminiinisyydestä

Hei nainen, miksi sinä olet joskus laihduttanut? Terveydellisten seikkojen vuoksi? Koska olet kadottanut vanhat mittasi? Vai oletko halunnut kaunistautua? Kenties olet yrittänyt olla naisellisempi; pieni, siro ja kompakti. Minä ainakin olen yrittänyt.

Hannele Harjunen kirjoittaa vartalon normatiivisen koon ja muodon liittyvän kysymykseen hyvästä naiseudesta. Isoa vartaloa pidetään maskuliinisena naisellakin; se tuo siten uskottavuutta mutta vie kauas hyväksyttävästä naiseudesta ja seksuaalisuudesta. Nykyään "kunnon" naisen ruumis on hoikka, kiinteä, siro ja vähän tilaa vievä, toisin sanoen feminiininen. Lihava nainen ei ole "normaali". Harjunen näkee, että lihava nainen ylittäessään nämä naisvartalon mitat valtaa myös yhteiskunnallista ja sosiaalista tilaa. Normin rikkominen voisi näin tarkoittaa toimijuutta ja päätäntävaltaa oman itsen suhteen, perinteisen feminiinisyyden ylittämistä. Harjunen tukeutuu Iris Marion Youngiin. Tämä on kirjoittanut siitä, kuinka yhteiskunnallinen kontrolli rajoittaa naista sekä symbolisesti että suoraan ruumiiseen kohdistuen. Tällä kontrollilla on vaikutuksensa esimerkiksi siihen, miten nainen ottaa tilan haltuunsa. Nainen tyypillisesti istuu jalat siivosti yhdessä, pissaa kyyryssä ja elehtii pienesti. Harjunen sanoo: "(l)iiallinen tilan ottaminen ja liikkeiden avoimuus altistaa naiset objektivoinnille, jonka seuraava looginen askel on ruumiiseen tai ruumiin tilaan tunkeutuminen. Ääriesimerkki tästä on raiskaus, mutta yleisiä ovat sitä hienovaraisemmat ja arkisemmat tapaukset, kuten naisellisen tilankäytön oppiminen. Naiset suojelevat itseään elämällä pienessä tilassa ja rajoittamalla itseään, olevat feminiinisiä.

Nämä kysymykset lihavan naisen feminiinisyydestä tai sen ylittämisestä tuovat mieleeni Kate Milletin. Hän paikantuu 1960-70-lukujen amerikkalaisiin radikaalifeministeihin ja katsoo pääteoksessaan Sexual Politics naisten olevan loukussa feminiinisyyden häkissä. Hän, ajalleen tyypillisesti, mielsi naissorron syyksi patriarkaatin. Sosiaalinen sukupuoli on rakentunut patriarkaattisen vallan alla. Naiset ovat sosiaalistuneet feminiinisiksi (alemmiksi) ja miehet maskuliinisiksi (ylemmiksi). Milletin mielestä naisten tulisi kieltäytyä feminiinisestä roolista vapautuakseen alistuksesta. Tämä tapahtuisi siirtymällä androgyniaan, johon poimittaisiin hyviä feminiinisiä ja maskuliinisia ominaisuuksia. Sen jälkeen olisi vain hyviä, androgyynisia ominaisuuksia.

Sekä Milletin että Harjusen ajattelussa nähdään ongelmana se, millaiseksi feminiinisyys määrittyy. Tosin heillä on keskenään erilaiset painotukset. Lihavuus on ei ole ongelma vaan se, että se stigmatisoidaan. Naiseus ei ole ongelma vaan se, että se sallitaan vain kapeassa merkityksessä.

Varhaisia suomalaisia naiskirjailijoita

Vasta muutama vuosi sitten havahduttiin siihen, että Suomestakin löytyy 1800-luvulta useita naiskirjoilijoita. Itse asiassa nämä ruotsinkieliset naiset loivat perustaa suomalaiselle romaanikirjallisuudelle. Turussa näitä on tutkittu. (Fredrika Wilhelmina Carstens; Charlotta Falkman; Maria Kraftman; Vendela; Fredrika Runeberg)

Nimimerkki Wendelan Elisabet-romaani on käännetty suomeksi 1999 ja Fredrika Runeberg tunnettiin tietysti jo vähän aiemmin. Pyykki-Iidalle Elisabetin kolmiodraama oli jännä lukukokemus. Pyykki-Iida ei olisi voinut kuvitellakaan nuorempana, että tällaisia kirjailijoita on. Minna Canth ja Maria Jotuni sentään joinkuin kuuluivat kirjalliseen kaanoniin jo Iidan kouluaikana, mutta ei heitä sentään koulussa luettu. Muut sai sitten pikku hiljaa löytää itsekseen ja vähitellen naistutkimuksen kautta.

Grönstrand, Heidi: Naiskirjailija, romaani ja kirjallisuuden merkitys 1840-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.

Launis, Kati: Kerrotut naiset. Suomen ensimmäiset naisten kirjoittamat romaanit naiseuden määrittelijöinä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.

Grönstrand, Heidi: Puheenaiheena perhe: melodraama yhteiskunnallisen keskustelun välineenä naisten kirjoittamissa romaaneissa 1840-luvun Suomessa. 13 (2000) : 3, s. 42-56.

Lappalainen, Päivi, Grönstrand, Heidi & Launis, Kati (toim.) Lähikuvassa nainen. Näköaloja 1800-luvun kirjalliseen kulttuuriin. SKS 2001.

Goottilainen kauhuromaani II

Lyhyesti vielä Radcliffestä ennen kuin siirryn seuraavaan. Näyttää siltä, että hän pääsee populaarikulttuuriin mukaan ainakin jossakin mielessä. Austenista on tehty uusi hyvin laajalta osin fiktiivisestä materiaalista koostuva elämänkertaelokuva, Becoming Jane, ja yksi sen lisäyksistä historiaan on kuulemma ollut nuoren Austenin ja Radcliffen tapaamisen kuvaaminen. Saa nähdä millaisena elokuva esittää Radcliffen ja hänen teoksensa, mutta ehkäpä se osoittaa katsojille, että joitakin menestyneitä naiskirjailijoita oli ollut ennen Austeniakin (useimmiten perinteiset kirjallisuuden kaanonit eivät sisällä häntä edeltäneitä naisia, vaikka Wollstonecraftin poliittinen ajattelu saattaa saada maininnan).

Perintöoikeuden lisäksi Radcliffe painottaa myös matkustamisen ja luovuuden merkitystä. Niiden merkitys Emilyn henkiselle kehitykselle erottaa hänet muista hahmoista ja nostaa hänet Radcliffen kehumaksi sankarittareksi, ei vain päähenkilöksi. Miespuolisten auktoriteettien moraalisuutta arvioitaessa yksi kriteereistä on heidän suhtautumisensa henkisten ominaisuuksien arvoon. Emilyn isä rohkaisee hänen koulutustaan, korostaen sekä tarpeellista rationaalisuutta, joka voi auttaa häntä kohtaamaan haasteet, että tunteellisuutta, joka mahdollistaa taiteellisen luovuuden ja ei-materiaalisten arvojen tunnustamisen. Montonin luoma ilmapiiri taas estää Emilyä ilmaisemasta itseään kirjoittamisen kautta, niin kuin hänellä oli tapana. Emilyn täytyy turvautua oppimaansa itsekuriin ja rationaalisiin argumentteihin puolustaakseen perintöään, mutta tämä puoli koulutuksesta ei yksin riitä. Hän kärsii yhä lisääntyvästä rasituksesta ympäristössä, joka ei tunnusta hänen oikeuttaan henkiseen ilmaisuun ja jossa hänen ainoa tarkoituksensa on toimia objektina, jonka Montoni yrittää myydä tutulleen omia suunnitelmiaan edistääkseen. Emily pääsee Montonia ja hänen tuttaviaan hetkellisestä pakoon ”matkustamalla” Udolphon linnan sokkelomaisissa käytävissä. Nämä episodit, vaikka ne eivät olekaan aktiivisia tai atleettisia modernissa mielessä, auttavat häntä kuitenkin hetkeksi suhtautumaan järkevämmin niihin yliluonnollisiin kauhukuviin, jotka täyttävät hänen mielensä Udolphossa silloin, kun hänellä ei ole mahdollisuutta mielekkääseen työhön. Vaikka Radcliffe lopulta päättääkin tarinan Emilyn konventionaaliseen avioliittoon, hänen tekstissään on kuitenkin läsnä ajatus siitä, että onni ja eheys vaativat produktiivisia ja henkisesti stimuloivia päämääriä. Emily jää yksityiseen sfääriin, mutta romaanin lopussa hän on saavuttanut liikkumavapauden sen sisällä: hän on vapaa lähtemään ja palaamaan kuten itse päättää, talo, jossa hän asuu aviomiehensä kanssa, on hänen perintönsä, ja tämä tunne fyysisestä vapaudesta mahdollistaa luovuuden.

Goottilainen kauhuromaani

Goottilaiset kauhuromaanit alkoivat saavuttaa Englannissa suosiota 1700-luvun loppua kohden. Yksi aikakauden menestyneimmistä kirjailijoista oli Ann Radcliffe, jonka The Mysteries of Udolpho (1794) on esimerkki sen ajan kirjallisuuden goottilaisuudesta ikonisimmillaan: se sisältää nuoren sankarittaren, uhkaavan roiston ja hänen linnansa, yliluonnolliselta vaikuttavia tapahtumia ja runsaasti perhesalaisuuksia. Radcliffen aikalaiset tunsivat hänen teoksensa, joten lukuisat niitä parodioineet kirjailijat pystyivät olettamaan lukijoiden tietävän mihin he viittasivat (mistä Austenin Northanger Abbey on kuuluisin esimerkki), mutta sittemmin Radcliffen kontribuutio näyttää jääneen tietyssä määrin unohduksiin. Shelley, Poe ja Stoker ovat ne nimet, jotka mainitaan varhaisesta kauhukirjallisuudesta keskusteltaessa. Olen kuitenkin huomannut, että Radcliffe tuntuu kiinnostavan feministisiä kirjallisuudentutkijoita. Ellen Moers on kirjoittanut Radcliffen matkustavista sankarittarista, jotka joutuvat jättämään turvapaikkansa, kiertämään maailmalla ja matkustamaan tietyssä mielessä myös linnojen sisällä yrittäessään selvittää niiden salaisuudet. Varsinkin tämä jälkimmäinen kiinnostaa minua, sillä Radcliffen Udolphossa yksityinen sfääri ei ole sankarittarelle ainoastaan naisen luonnollinen paikka, vaan myös vaaroja täynnä oleva, tuntematon ympäristö, joka muodostaa uhkan hänen itsemääräämisoikeudelleen.

Lyhyesti 1500-luvun Ranskaan ja Italiaan sijoittuvan romaanin juonesta: maalaisaateliin kuuluvan Emilyn isä kuolee heidän yhteisellä ulkomaanmatkallaan ja kotiin palattuaan hän jää tätinsä suojatiksi. Tädin avioiduttua epämääräisen menneisyyden omaavan Montonin kanssa he matkustavat Italiaan ja lopulta Udolphon linnaan; huhutaan, että Montoni oli tehnyt murhan periäkseen sen. Emilyn täti kuolee huonon hoidon seurauksena ja Emily itse jää vangiksi linnaan. Hänen täytyy löytää keino estää Montonia ottamasta tädin jättämään perintöä omaan haltuunsa väärin perustein, vastustaa Montonin yrityksiä painostaa häntä luopumaan isänsä aikaisemmin jättämästä perinnöstä ja pyrkiä jotenkin pakenemaan tiukasti valvotusta Udolphosta. Kaiken lisäksi Udolphon synkällä menneisyydellä näyttää olevan jokin yhteys sukusalaisuuteen, josta Emilyn isä pitkään vaikeni. Juoni kuulostaa kliseiseltä vaikka ei olisi goottilaista kirjallisuutta lukenutkaan, mutta Radcliffe loi tai ainakin popularisoi suuren määrän lajityypin kliseistä. Hän antoi myös naishahmojen kokemuksille ja heidän elämissään tärkeille asioille keskeisen aseman.

Erilaiset kodit ja naisten omaisuudet ovat keskeisiä romaanille. Montoni yrittää enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi viedä tarinan naisilta heidän lailliset oikeutensa sekä rajoittaa heidän liikuntavapauttaan kodinkin sisällä. Kuitenkin Emilyn itsepintaisuus ja loogiset argumentit mahdollistavat sen, että hän onnistuu hidastamaan Montonin suunnitelmaa. Tämän ansiosta hänelle tarjoutuu tilaisuus paeta; hän on onnekkaampi kuin tätinsä tai Udolphon aikaisemmin omistanut sukulaisnainen. Juonessa jatkuvasti läsnä olevat esimerkit naisille kuuluvasta omaisuudesta ja se, että Emily ja hänen miehensä (Ranskaan jäänyt kosija, jonka hän tapaa uudelleen romaanin lopussa) asettuvat lopulta asumaan vaimon sukutilalle rakentavat kuvaa yhteisöstä, jossa naisella pitäisi olla oikeus määrätä kodistaan. Ei ainoastaan siksi, että yksityinen sfääri olisi hänen luonnollinen ympäristönsä, vaan myös sen takia, että hänellä voi olla sekä laillisia että moraalisia oikeuksia toimia auktoriteettina ja omistajana. Montonin vankina ollessaan Emily kokee senhetkisen kotinsa painajaisena, jotka rasittaa hänen hermojaan, rajoittaa hänen luovuuttaan ja tarjoaa vain turvattomuutta. Hänen täytyy pystyä löytämään tie pois sieltä, jotta hän voi saavuttaa hänelle kuuluvan aseman ja itsemääräämisoikeuden.

Clery, E.J. Women’s Gothic. From Clara Reeve to Mary Shelley. Salisbury: Northcote House, 2000.
Moers, Ellen. Literary Women. Norwich: W.H. Allen & Co. Ltd, 1976.

Jane Austenista vinkki

Agricola-kirja-arvostelupalvelussa on juuri ilmestynyt Raisa Maria Toivon juttu suomennetusta Jane Austenin elämäkerrasta, jonka on kirjoittanut Carol Shields. Arvion perusteella kirja ei ihan tutkimuksellinen eikä kirjallisuuskriittinen ole kuitenkaan. Löytyy parhaiten kun etsii uusiempien arvioiden mukaan. Suosittelen muutenkin Agricolan seuraamista; vaikka se on historiantutkijoiden foorumi, kirja-arvosteluja on laidasta laitaan tutkimuksen ja kulttuurin kenttää.

Helpoin tapa seurata arvioita on liittyä kulttuurintutkijoiden verkoston sähköpostilistalle. Kirja-arviot saa silloin suoraan sähköpostiinsa, samoin tietoa erilaisista tutkimukseen liittyvistä tapahtumista ja sempoista. Siitä ja kaikista muistakin humanistisista ja yhteiskuntatieteellisistä sähköpostilistoista lisätietoa - mistäs muualta kuin Agricolasta.

Toivottuja lapsia monenlaisiin perheisiin

Äitiyskysymyksistä viime vuosina on politisoitunut muun muassa kysymys siitä, kuka saa tulla äidiksi. Tai kenen tulon äidiksi hedelmöityshoidoilla yhteiskunta voi sallia. Samalla on käyty keskustelua isyydestä, isien oikeuksista ja lasten isättömyydestä.

Asia oli vuosia niin tulehtunut, ettei Suomessa meinattu saada hedelmöityshoitoja säätelevää lakia aikaan lainkaan. Viime lokakuussa se sitten viimein hyväksyttiin eri muodossa kuin mitä hallitus esitti. Keskustelua, kantoja ja taustatietoa on koottu naisparien ja "yksinäisten" naisten oikeutta hoitoihin puolustavaan sivustoon.

Käynnissä oleviin eduskuntavaaleihin liittyvää keskustelua samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeuksista puolestaan Toivottu lapsi -kampanjan uusilla sivuilla.

Äitien oikeus omaan kehoonsa- aborttti-ja rodunjalostuskeskustelua

Rodunjalostus oli erityisesti 1920-luvulla Euroopassa "muotitiede", jonka vaikutukset näkyivät myös Suomessa. Suomenruotsalaiset olivat erityisesti ihmisten luokittelun ja rodunjalostuksen kannalla. Ennen sotia myös naisliikkeessä, työväenliikkeessä ja urheiluseuraliikkeessä kannatettiin rodunjalostusta. Nätkinin kirjassa käydään läpi lehtien kirjoituksia rodunjalostuksesta. Suomen Naisten Kristillisessä Siveyslehdessä Valkonauhassa 1916-luvulla esiintyneessä professori Laimi Leideniuksen kirjoituksessa rodunjalostuksesta kirjoitettiin seuraavasti: "Taistelu alkoholia, syfilistä ja muita rotumyrkkyjä ja sotaa vastaan, joka vie rodun parhaat ainekset ja jättää rodun jatkamisen huonommille, kuuluu tietysti erottamattomasti rotuhygieniaan. Mutta yhtä tärkeää kuin huonojen ainesten poistaminen, on parempien ainesten sijaan toimiminen. Henkisesti ja ruumiillisesti terveempien ja etevämpien pitäisi ottaa suhteellisesti enemmän osaa suvunjatkamiseen. Tässäkin suhteesa ovat asiat nykyisin nurinkuriset, kun yhteiskunnan parhailla on vähän lapsia." Sodan aikana rotuhygienia-puhetta käytiin muun muassa vihollisperspektiivistä: venäläiset olivat vihollisia, jotka piti rotunsa myötä poistaa myös Suomesta. Pakkosterilointia käytettiin lähinnä perinnöllisten sairauksien kantajille, joko omasta tahdosta tai vastentahtoisesti. Tosin sterilisaatiovaatimuksen poistettavissa,"sairausluettelossa", esiintyi myös alkoholismi ja homoseksuaalisuus.

Rodunjalostuksessa käytettiin myös lempeämpiä keinoja, kuten terveysvalistusta ja sukupuolikasvatusta. Näitä neuvoja jaettiin muun muassa neuvoloissa. Aborttikeskustelua käytiin erityisesti 1930- ja 1940-luvuilla, jolloin laittomien aborttien suuri määrä huolestutti väestöpoliitikkoja. Abortit olivat väestöpoliitikkojen mielestä "...moraalittomuutta eli epäoikeutettua puuttumista niin kutsuttuun luommolliseen ja pyhään äitiyteen." Etenkin laittomia abortteja ajateltiin "suurena tuhlauksena", joiden johdosta moni nainen jäi hedelmättömäksi. Aborttikysymystä kirvoitti myös syvästi halveksittu ja häpeällinen avioton äitiys. Toisaalta aviottomat lapset olivat "perinnöllisesti arveluttavia", jolloin niiden abortointi oli hyväksyttävää, toisaalta väestönkasvua tarvittiin, joten aviottomatkin lapset saatettiin kelpuuttaa. Laittomat ja usein brutaalisti tehdyt abortit olivat erityisesti työväestön ja huonommin toimeentulevien naisten riesana. Etenkin aviottomia lapsia hävettiin, ja monasti köyhemmät äidit turvautuivat puoskareihin. Sivistyneistön ja muiden hyvin toimeen tulevien naisten oli helpompi saada abortteja jo siksikin, että heillä oli tieto abortteja tekevistä henkilöistä kuin myös varallisuutta tehdä niitä.

Vuonna 1950 hyväksyttiin ensimmäinen raskaudenkeskeytyslaki, joka salli abortit sosiaalis-lääketieteellisin syin. Tosin lakia tulkittiin käytännössä hyvin pitkälle siten, että vain todella pätevät lääketieteelliset syyt oikeuttivat lailliseen aborttiin. Sosiaalineuvoloissa jaettiin abortteja sosiaalisin syin hakevat äidit kahteen päätyyppiin: aviottomiin äiteihin ja raha-, asunto -tai avioliittovaikeuksissa oleviin äiteihin. Näille äideille mahdollistettiin aniharvoin laillinen abortti. Sen sijaan heille tarjottiin tukea ja keskusteluapua, ja heitä taivuteltiin ottamaan "tämä lapsi vielä". Tästäkin johtuen monet naiset päätyivät laittomiin abortteihin. 1950-luvulla (mies)lääkäreiden neuvonta oli varsin holhoavaa ja naisen omaa tahtoa mitätöivää. Vastentahtoisia synnyttäjiä yritettiin tsempata esimerkiksi kertomalla heille laeista ja tukitoimista, joista abortinhakijan tulisi olla kiitollinen ja synnyttää lapsi. Tukitoimista kertomalla toivottiin naisen ajattelevan, että yhteiskunta jakaa vastuun lapsesta naisen kanssa.

Nykypäivän naisella on sananvaltaa omaan kehoonsa ei-toivotuissa raskauksissa enemmän. Tosin nykyäänkin tietyt uskonnot kieltävät abortit. Jäin itse pohtimaan rodunjalostusta, josta de Beauvoirin ja Nätkinin kirjoja lukiessani minulle tuli aika kurjat fiilikset. Naisen yhteiskunnallinen luokka määritti hyvin pitkälle abortin saannin mahdollisuksia. Rodunjalostuksessa tuli mieleeni nykypäivän suhteellisen helposti saatavat raskaudenkeskeytykset, mutta myös sikiöseulonnat, joissa on mahdollisuus saada abortti esimerkiksi lapsen vammaisuuden vuoksi. Sekin on omalla tavallaan rodunjalostusta.


Lisätietoa: Beauvoir, S. de. 1981. Toinen sukupuoli. Suom. Annikki Suni. 2. painos. Helsinki: Kirjayhtymä. (Alkuperäisteos 1949.), Nätkin, R.: Kamppailu suomalaisesta äitiydestä

Äidit väestöpolitiikan lapsiluvun vetureina?

Suomalaisessa väestöpolitiikassa on jo pitkään esiintynyt tavoite lapsiluvun lisääntymisestä perhettä kohti. Suomessa perustettiin 1941 Väestöliitto edistämään kansan kasvua ja kohottamaan kansallista itsetuntoa. Kuten muuallakin Euroopassa, myös Suomessa toivottiin väestön kasvua ja epäviralliseksi lapsilukuihanteeksi määriteltiinkin kuusi lasta perhettä kohti. Sotien jälkeinen toive kansakunnan kasvuun kohdistettiin suoraan äideille; heidät kohotettiin (ainakin näennäisesti) Suomen kansan pelastajiksi. Vuonna 1945 säädetyllä maanhankintalailla pyrittiin osaltaan edesauttamaan perheen lapsiluvun kasvua. Lain pääasiallinen sisältö oli se, että ostettavan tilan hintaa alennettiin suorassa suhteessa lapsien lukumäärään. Nätkinin kirjassa esiintyvässä tekstissä Riitta Auvinen kirjoittaa käsitteestä "suomalainen nainen". Tätä käsitettä ei esimerkiksi 1945-luvulla käytetty useinkaan, vaan nainen esiintyi puheessa yleensä naisammatissa (vrt. esimerkiksi kotisisar), synnyttäjänä tai äitinä. Naiseus linkittyi voimakkaasti äitiyteen. Väestön kasvu olikin kirjattu maanhankintalakiin "vapaaehtoisena pakkona".

Riitta Auvinen kirjoittaa seuraavasti maanhankintalain tuomista vaatimuksista naista kohtaan: "Suomalaisen pienviljelijäperheen elintason kohottaminen otettiin pienviljelijän emännän mahanahasta. Oli syntynyt ns."akantappolaki". Suomalainen nainen valjastettiin vetämään hyvinvoinnin rattaita usein äärimmäisponnistuksiin asti. Naisen rinnalla ponnisteli "kylmän tilan" suota pelloksi kuokkiva mies, jonka selkä oli puolestaan takaamassa suomalaisen elintason nousun." Muun muassa tämä kirjoitus löytyy Ritva Taskisen 1991 toimittamasta Väestöliiton historiikista "Perheen puolesta. Väestöliitto 1941-1991", jota Nätkinin kirjassakin on pohdittu.

Kysymystä väestön kasvusta on liitetty naiskysymykseksi muun muassa sälyttämällä vastuu alhaisesta syntyvyydestä naisten harteiile. Naisia on esimerkiksi syytetty itsekkyydestä heidän edistäessään lapsilukumäärän rajoitusta. 1940-luvulla nainen oli ensisijaisesti uuden sukupolven synnyttäjä, ja tälle tehtävälle oli alisteisia kaikki muut naisen elmän osa-alueet. Tämän, naisten kansalaisvelvollisuudeksikin kutsutun, tehtävän erityisiä puolestapuhujia olivat mieslääkärit. Lapsia ajateltiin "naisten lapsiksi". Vuonna 1941 virallistetun äitienpäivän alkuperäisenä tarkoituksena oli glorifioida äitiyttä, ja äitien ajateltiin (ainakin rivien välissä) helpommin esimerkiksi uhraavan "poikiensa hengen sodassa" äitiyden ylistämisen avulla. Valtion ensimmäisenä varsinaisena väestöpoliittisena tukimuotona voidaan pitää 1937 alkanutta äitiysavustusjärjestelmää. Äitiys- ja lastenneuvolatoimintaa aloiteltiin 1944 ja lapsilisät otettiin käyttöön 1948.

Jos ajatellaan tämän päivän väestöpolitiikkaa, esiintyy siinäkin lähes poikkeuksetta toivomus useampilapsisiin perheisiin. Itse olen miettinyt sitä, että kuinka kannustavaa on oikeasti hankkia lapsia nyky-yhteiskunnassa? Toki nyky-Suomessa on mahdollisuus "palkallisiin" vanhempainvapaisiin ja äitiyslomaan, mikäli äiti ne haluaa käyttää. Kuukausittaiset rahasummat eivät kuitenkaan päätä huimaa. Ilman äitiysvapaata edeltäviä työtuloja verotettava äitiyspäiväraha on 15,20 euroa arkipäivää kohden, mikä tekee 20:llä arkipäivällä laskettuna 304 euroa kuukaudessa miinus verot. Myöskään työanatajapuoli ei aina ole suopea naisen ilmoituksesta jäädä äitiysvapaille. Onneksi poikkeuksiakin on. Voisi ajatella, että raha on ollut eräänlainen kynnyskysymys Suomen väestöpolitiikassa; 1940-luvulla siinä mielessä, että lapsien saannista palkittiin esimerkiksi em. maanhankintalain suomalla tiluksien hinnan alennuksella, nykyään pienet vanhempainrahat ja työantajien nuiva suhtautuminen hedelmällisessä iässä oleviin lapsettomiin naisiin saattavat vaikuttaa lastensaannin lykkäämiseen "tuonnemmaksi".

Lisätietoa aiheesta voi lukea Ritva Nätkinin kirjasta Kamppailu suomalaisesta äitiydestä (1997 Tammerpaino oy, Tampere) ja Kelan sivuilta www.kela.fi/lapsiperheet.

Leveä kuljetus seksuaalisuuden kapealla tiellä

Aikojen saatossa lihavuus on merkinnyt seksuaalisuutta, hedelmällisyyttä ja yhteiskunnallista statusta. Enää se ei tarkoita samaa. Muutos alkoi tapahtua 1900-luvun alkupuolella; kiinnostus hoikkaan naisvartaloon ja laihdutuskuureihin kohosi. Vuosisadan edetessä lihavuudesta muotoutui yhä kielteisempi ja hoikkuudesta myönteisempi ominaisuus. Merkityksen vaihtumista aiheuttamassa ovat olleet yhteiskunnalliset muutokset, kuten elintason nousu, koulutuksen lisääntyminen, elämäntapojen eriytyminen, uudenlaiset arvot ja naisten aseman muuttuminen. Uudenlaisen merkityksen kehittyminen on edellyttänyt muutosta tukevaa kontekstia, nimittäin yhteiskuntaa, jossa ravintoa on riittämiin, terveydenhuolto kehittynyttä ja individualismi vallitsevaa. Todennäköistä on kuitenkin, että vanhat ja uudet käsitykset lihavuudesta ovat eläneet aikansa rinnakkain yhteiskunnassa. Maaseutuväestö ja työväenluokka ovat saattaneet arvostaa lihavuutta vielä, kun lääketiede ja koulutettu eliitti on jo parjannut sitä.

Tämä on lyhyesti kirjoitettuna historiallinen näkökulma lihavuuden merkityksiin, ja se perustuu Hannele Harjusen artikkeliin Käsityksiä lihavan naisen seksuaalisuudesta. Aion referoida kyseisen tekstin tässä ja nyt. Harjunen punoo kulttuuritieteellisiä lähestymistapoja ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen Taina Kinnusen ja Anne Puurosen toimittamassa teoksessa Seksuaalinen ruumis. Harjusen lähtökohta on käsitys painosta sosiaalisesti luotuna ja ylläpidettynä kategoriana. Hän on tutkinut, miten kulttuuriset ja lihavien naisten omat käsitykset törmäävät.

Harjunen kirjoittaa, että lihavuus kulttuurisen ilmiönä on sukupuolittunut. On kaksi yleistä tapaa käsittää lihava naisruumis. Ensinnä oleva näkee lihavan naisen sukupuolettomana möykkynä, joka on myös vailla seksuaalisuutta. Toinen tapa on ääripää edelliselle: siinä lihavuus nähdään osoituksena kyltymättömästä seksuaalisuudesta ja hedonistisesta ruumiillisuudesta. Harjunen lainaa Beverly Skeggsiä, joka jäljittää jälkimmäisen käsityksen näkemykseen työväenluokkaisesta brutaalista ja kyltymättömästä seksuaalisuudesta, kun taas keskiluokkaiseen feminiinisyyteen kuuluu vaatimattomuus. Sukupuolettoman aseksuaalin ja kyltymättömän hedonistin lisäksi yleinen on kolmaskin tulkintatapa. Siinä nähdään lihava nainen äidillisyyden, hoivan ja äidillisen feminiinisyyden ruumiillistumana. Harjusen mukaan tässä kolmannessa tavassa voidaan havaita jäänteitä jo vanhaksi käyneestä lihavuuden arvostamisesta. Tapa on siitä huolimatta ristiriitainen, koska on sekä niitä naisia, jotka pitävät käsitystä voimavarana, että niitä, joita se ahdistaa. Näitä kaikkia kolmea tapaa käytetään luokittelemaan naisruumista. Ne elävät ihmisten arjessa ja toisaalta lehdistössä, televisiossa ja elokuvissa.

Vartalon koko ja muoto määrittelevät naisen sosiaalista ja seksuaalista hyväksyttävyyttä. Kulttuurissamme hoikkuus tekee feminiiniseksi sekä seksuaalisesti ja sosiaalisesti hyväksytyksi. Kun oma vartalo onkin lihava, se syrjäyttää naisen hegemonisesta heteroseksuaalisuudesta. Yleisesti oletetaan, että lihavuus kertoo henkilön omasta päätöksestä olla ruma, epäfeminiininen ja vailla seksuaalista statusta. Tämä heijastaa 1980-luvulla suosituksi tullutta psykologista ajatusta lihavuudesta yksilön pystyttämänä panssarina, joka suojaa pelottavalta seksuaalisuudelta. Siinä lihavuus nähdään oireena sisäisestä ongelmasta. Harjunen tekee eron tämän ja oman lähestymistapansa välillä; hän on yhteiskuntieteilijä ja kiittelee alansa kykyä nähdä sosiaalisen stigmatisaation vaikutukset lihavuuden määrittelyssä. Hänen mukaansa juuri sosiaalinen stigmatisaatio tuottaa lihavuudesta koetut ongelmat. Esimerkiksi lihavan masennus ei johdu lihavuudesta vaan huonosta kohtelusta.

Harjunen sanoo lihavan naisen ei-seksuaaliseksi tekemisen tulevan ilmi siinä, että häntä ei esitetä valtavirran mediassa. Lehtien laihdutusjututkin on suunnattu hoikille ihmisille. Kuten jo aiemmassa blogitekstissäni kirjoitin viitaten Michell Focaultiin, median laihdutusjuttujen päätarkoitus on muistuttaa naisia ruumiinsa kontrolloinnin tärkeydestä ja vahvistaa vallitsevia normeja. Lihavista naisista vaikeneminen on tapa marginalisoida ja leimata heidän ruumiinsa epänaiselliseksi ja ei-hyväksyttäväksi, aivan kuin heitä ei kuuluisikaan olla olemassa. Näin lihavasta naisesta tehdään toinen muiden naisten keskuudessa. Harjusen ajatukset mediassa vaietusta lihavasta naisesta tuo mieleeni kiitetyn mutta myös parjatun Dove-saippuamainoskampanjan. Sitä kiitettiin siitä, kuinka se toi julkiseen kuvastoon monennäköisiä naisia (ei kuitenkaan varsinaisesti ylipainoisia). Kritiikkiä kampanja sai siitä, että se teki näistä tavallisista naisista vatsamakkaroineen ja hyllyvine reisineen numeron. Korostamalla mainosten naisten puutteellisuuksia (tai liiallisuuksia) heidät esitettiin poikkeuksina. Mainos olisi voinut vain esittää nämä naiset makkaroineen eikä tehdä siitä show'ta.

Lihavan naisen näkymätömyys tarkoittaa, että hän ei ole representaatioiden subjekti eikä objekti, paitsi avantgardepornossa. Harjunen aavistelee, että lihava nainen jää seksuaalisesti määrittelemättömään välitilaan. Hän määrittyy välisukupuoleksi. Tähän liittyy kokemus paikattomuudesta hegemonisessa sukupuolijärjestyksessä. Myös anorektikot määrittyvät välisukupuoleksi, mutta ylipainoisiin nähden siinä on ero, sillä he tekevät sen omasta tahdostaan. Lihavuus tekee naisesta paitsi seksuaalisesti näkymättömän mutta myös vaikuttaa miesten seksuaaliseen kiinnostukseen. Normatiivisen seksuaalisen naisen tuntomerkit eivät täyty, mistä seurannee lihavalle ahdistusta ja vaikeuksia arvostaa omaa kehoa. Harjunen tosin kirjoittaa myös normaalipainoisten naisten kokemasta syyllisyydestä ja riittämättömyyden tunteesta itsestään naisina ja seksuaalisina toimijoina. Naisen arvostelu ja arviointi on hänen mukaansa niin rankkaa, että se tuottaa riittämättömyyttä monille. Naiset, etenkin lihavat, ajattelevat ansaitsevansa onnen vasta laihduttuaan. Hoikka normivartalo mielletään "alkuperäiseksi" ruumiiksi ja sitä tavoitellaan, vaikka itse ei koskaan olisikaan ollut sellainen. Lihavuus on ikään kuin väliaikainen tila ennen parempia aikoja; oikeus naiseuteen ja seksuaalisuuteen tulee laihduttamalla.

Ajankohtainen arki

Pelkoni siitä, että kotityöt alkaisivat kasaantua minun (naisen) harteilleni viimeistään silloin, kun saamme lapsen, vaikuttaa valitettavasti oikeutetulta. Luin Eeva Jokisen tutkimuksen Aikuisten arki (2005), jossa hän tarkastelee myös sukupuolten työnjakoa kotona. Jokinen yleistää, että lapsettomassa suhteessa kotityöt tekee se, joka ehtii, kun taas lasten synnyttyä se joka ehtii, on nainen. Lapsen syntymisen aiheuttama uusi tilanne on yksinkertaisinta ja ristiriidattominta hoitaa turvautumalla totuttuihin malleihin. Näihin turvaudutaan, vaikka oltaisiinkin tietoisia niiden todellisuutta yksinkertaistavasta ja vääristävästä luonteesta. Pelkkä tietoisuus perinteisistä sukupuolirooleista ei siis riitä, vaan niistä irtautuminen vaatii niin paljon töitä, ettei arjen pyörittämiseltä välttämättä riitä energiaa tiskivuorojen vahtaamiseen.

Onko kotitöiden tasapuolinen jakaminen ylipäätään tarpeellista? Eikö riitä, että molemmat tekevät sen, minkä luontevaksi kokevat, vaikka luontevalta tuntuisikin se perinteinen miesten työt – naisten työt -jako? Arjen sukupuolistavia käytäntöjä vastaan taistelevaa feminismiä kutsutaan usein tiskivuorofeminismiksi, jonka Jokinen näkee mahdollisuudeksi muuttaa näitä luonnollistettuja käytäntöjä. Hän kirjoittaa sivulla 62: ”…vaikka tuntuu keinotekoiselta ja suorastaan pikkumaiselta mitata tikulla kotitöitä tasan, se on ainoa keino tietoisesti muuttaa sellaisia tapaisuuksia, joista on kerrostunut ruumiisiin ’toinen luonto’.” Nais- ja miestapaisuudella Jokinen viittaa juuri sellaisiin tapoihin, jotka perustuvat ajatukselle että ne olisivat luonnollisia juuri tietylle sukupuolelle.

Naistapaisuuksia ovat kodin arjen järjestely: arkiruoka, pyykinpesu ja muut kotityöt. Miestapaisia kodin töitä puolestaan ovat talousasioista huolehtiminen, autoon ja pihaan liittyvät tehtävät sekä aika yllättäen naisen kannustaminen kodin ulkopuoliseen elämään. Yhteys Märta Tikkasen ja Fredrika Runebergin kokemuksiin löytyy. Samoin kuin ehkä kannustamisen todellinen luonne: Tikkanen ja Runeberg kokivat molemmat, että miestensä kannustuksesta (kirjailijan uralle) he eivät kuitenkaan saaneet muodostua miehilleen ammatillisessa mielessä uhkaksi.

Nais- ja miestapaisuuksiin turvautuminen siis helpottaa arkea, vaikka tasa-arvoisuuden ihanne tunnustetaankin. Jokisen haastattelemat henkilöt lähes kaikki tunniustivat tasa-arvokehyksen ja peilasivat arkeaan sitä vasten, vaikka kotitöiden jakaminen perustuikin perinteiseen malliin. Kotitöiden jakoa tutkineet puhuvat kiitollisuuden taloudesta ja lahjan logiikasta, jolla tarkoitetaan töiden jakautumisen perustelua kiitollisuudella toisen teoista tai uhrauksista ja ”lahjan” vastavuoroista antamista. Lahjat eivät selvästikään ole samanarvoisia, sillä yleensä juuri naiset pohtivat kotitöiden jakautumista.

Jokisen mukaan kotitöiden teossa oleellista ei olekaan töiden määrä, vaan rytmi, jolla niitä joutuu tekemään. Kotitöistä voi tuntea nautintoa, jos ne saa tehdä omassa tahdissa. Ruuanlaitto on tästä hyvä esimerkki, sillä yleensä naiset hoitavat arkiruuan, joka on työpäivästä väsyneenä äkkiä laitettava ja saatavat pöytään. Miehet useimmiten ovat viikonloppukokkeja, jolloin ruuanlaittoon voi paneutua tuntikausia eli laittaa sitä kiireettömästi omassa tahdissa. Miestapaiset kotityöt eroavat naistapaisista kotitöistä juuri niiden vaatiman aikataulun osalta: miestapaisia töitä ei ole pakko tehdä tietyllä hyvin tarkalla hetkellä, vaan laskun voi maksaa heti tai vasta eräpäivänä ja nurmikon leikata aamulla, illalla tai vasta huomenna. Kiitollisuuden talous pitää huolen siitä, että lahjan hintaa ei kysytä, vaan otetaan se pyyteettömästi vastaan.

Fredrika Runeberg

Fredrika Runeberg syntyi vuonna 1807 ja kuoli 1879. Vuonna 1831 hän avioitui tulevan kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin kanssa. Runebergit saivat kahdeksan lasta, ja Fredrika Runebergin aika menikin suurimmaksi osaksi perheen ja taloudenhoidon parissa. Hänellä oli kuitenkin myös aikaa auttaa aviomiestään hänen kirjoitustöissään ja kirjoittaa itsekin. Fredrika Runebergiä tituleerataan usein Suomen ensimmäiseksi naiskirjailijaksi. Naisen asema ja yhteiskunnallinen elämä olivat Fredrika Runebergin kiinnostuksen kohteita koko hänen elämänsä ajan.

Vasta vuonna 1946 ilmestyneessä teoksessa Kynäni tarina: Muistiinpanoja Runebergista Fredrika Runeberg kirjoitti kirjailijanuransa vaiheista ja ongelmista . (Artikkeli julkaistu myös teoksessa Lukukirja Suomen naisille, 1995, useita toimittajia.) 1800-luvulla naisten ajattelukykyä pidettiin yleisesti miesten vastaavaa heikompana ja tyttöjen alkeellinen koulutus tähtäsi taitoihin, joista olisi hyötyä avioliittomarkkinoilla. Fredrika Runeberg ei hyväksynyt aikansa yleisiä ajattelutapoja, mutta naisten älyllisyyden väheksyminen johti kuitenkin omien kykyjensä epäilyyn. Aviomies J.L. Runeberg kannusti vaimoaan kirjoittamaan, mutta samalla huolehti siitä, että Fredrika Runebergin menestys tai itseluottamus ei kasvanut liian suureksi.

”Kun ne (ensimmäiset julkaistut teokset) tulivat käsiini painettuina, oli ilta ja istuin pienessä huoneessani alakerrassa, jossa asuin lasten kanssa. Yläkerroksessa oli sali, vierashuone ja Runebergin molemmat huoneet. Hänen luonaan oli tuona iltana niin kuin useimmiten joitakin herroja koolla. Hän tuli alas tilatakseen jotakin vierailleen, ja minä ojensin hänelle kirjan. Silloin sain taas nähdä hänen kasvoillaan ilmeen, josta minulle riitti iloa pitkäksi aikaa. Hän otti kirjan, pyysi nauraen jotakin ylimääräistä tarjottavaa teoksen juhlimiseksi. Sitten hän meni herrojen luo, jossa kuului vietettävän iloista elämää pitkälle yöhön. Iloisena istuin minäkin liekuttamassa lastani, Hannesta, jos oikein muistan.” (Lukukirja Suomen naisille, 1995, s. 215.)

Fredrika Runebergin ironisoima vähään tyytyväinen vaimo kuvaa hyvin 1800-luvun ensimmäisen puoliskon vaimoihannetta. 1800-luvun puoliväliin saakka Suomessa vallitsi yhtenäiskulttuuri, jonka kolmisäätyopin mukaisesti talon isäntä edusti perhekunnassa maallista ja Jumalan valtaa, ja jolle muiden perhekunnan jäsenten tuli alistua. Naisen kohdalla korostettiin vaimon ja emännän velvollisuuksia, jotka samalla määrittelivät naisen yhteiskunnallisen aseman. Avioituminen oli pyhää ja kunniallista, ja aviopuolisoa valittaessa etsittiin ensisijaisesti isäntää tai emäntää taloon. Vaikka naisten yhteiskunnallinen toiminta oli alkamassa, ja Fredrika Runeberg perustanut Porvoon rouvasväenyhdistyksen 1843, kodin ulkopuolinen ura ei kuulunut naisille. Ajan ajattelutapojen lisäksi konkreettisemmat seikat vaikeuttivat Fredrika Runebergin kirjoittamista.

”Paljon on ajateltu valmiiksi ompelutyön, kehdon, keittiön hellan ääressä ja kiireisesti merkitty muistiin sunnuntaisin, Runebergin viipyessä ulkona ja talon väen nukkuessa tai muina samantapaisina hetkinä. Mies kirjoittaa kun tahtoo ja tuntee olevansa vireessä, nainen, ainakin sellainen jolla on lapsia ja talous, kun saa ja ehtii ja on kiitollinen voidessaan aivan kuin varastaa itselleen tällaisen ilon.” (Lukukirja Suomen naisille, 1995, s. 222.)

Fredrika Runebergin ajasta on jo niin kauan, että etäisyys helpottaa näkemään historialliset, juuri tuohon aikaan ja paikkaan liittyvät asiat. Fredrika Runebergin vaikeudet yhdistää arki perheenemäntänä ja menestyvän kirjailijan vaimona ja haaveet kirjoittamisesta muistuttaa silti hyvin paljon Märta Tikkasen ajatuksia. Märta Tikkanen pohti asiaa kuitenkin vain 30 vuotta sitten, ja ongelmat ovat edelleen olemassa huolimatta siitä, että ajatusmaailma ja yhteiskunnan rakenteet ovat muuttuneet. Omaan aikaan suhtaudutaan helposti sokeasti: sen ilmiöitä ei kyseenalaisteta vaan pidetään luonnollisina. Seuraavalla kerralla kirjoitankin juuri 2000-luvun arjesta ja haasteista, joita työn ja perheen yhdistäminen tuottaa meidän aikamme naisille.