"Vaalealla tytöllä on lenkkitossut sylissään, se luulee se saa miehen, jos se jumppaa", laulaa Maija Vilkkumaa ja kiteyttää paljon ajastamme. Aikanamme ruumiin ulkonäkö on erittäin korostunut, ja siitä on tullut henkilökohtaisen onnistumisen tai epäonnistumisen määrittäjä elämän eri osa-alueilla. Tähän voisi joku, esimerkiksi ylipainoinen nainen, kommentoida, että on menestynyt elämässään ja on onnellinen lihavuudestaan huolimatta. Mielestäni olennaista ei olekaan, miksi joku lihava on menestynyt, vaan se, mitä varten hänen kommenttissaan olisi huolimatta-sana. Menestyä huolimatta lihavuudestaan. Miksi ei lihavuuden vuoksi?
Ruumiin rajat (muoto ja koko) ovat aina olleet muutostilassa aivan kuin valtioidenkin. Käsitys hyvästä ruumiista on rakennelma, joka on sidoksissa historialliseen aikaan ja paikkaan. Yksittäisten "katsojien" mauissa lienee variaatiota, mutta nykyisestä kollektiiviisesta ideaalista pääsee jyvälle, kun avaa lehden tai television, menee kaupungille kävelemään tai varaa ajan lääkärin vastaanotolle. Naisvartalon ihanne on hoikka, terve, vammaton, arveton, kiinteä, hyväkuntoinen ja rintava. Se ei pursua yli rajojensa. Sen välityksellä voi kertoa muille olevansa "normaali."
Tuon normin yli pursuaa suuri osa Suomen naisista. Hannele Harjusen mukaan sillä ei ole niin väliä, mahtuuko täysin normiin, vaan keskeistä on osoittaa pyrkivänsä kohti normia, kannattavansa muutosta parempaan. Väitän Michel Focaultia mukaillen, että elämme itsehallinnan yhteiskunnassa. Tämä tarkoittaa ulkoisen kontrollin heltymistä ja itsekontrollin korostumista. Juurensa sillä on valituksen ajassa, jolloin ihmisestä tuli ainutkertainen yksilö, jolla on vapaa tahto. Omaa ruumistaan pitää aktiivisesti kontrolloida tarkkaillen syömisiään, mitaten ja punniten itseään, juoksemalla kilometrejä ja nostamalla kilogrammoja. Kaikki tämä on naamioitu vapaan tahdon ideologiaan; nainen luulee haluavansa ja ohjaavansa sitä itse, vaikka se on yhteiskunta, joka puhuu hänessä.
Lihavan naisen itsekontrollissa on tapahtunut lipsahdus. Hän syyttää siitä itseään. Muut syyttävät häntä. He vaativat häntä itse maksamaan terveydenhuollolle hänestä aikuisiän diabeteksen ja nivelvaivojen muodossa koituvan laskun. Hän on epäonnistunut. Maija Villkumaan laulussa vaalea tyttö sentään yrittää osoittaa olevansa normaali, hänellähän on lenkkitossut sylissään. Lihava nainen voi olla niin hävytön, että ei ole kiinnostunut todistelemaan kelpaavuuttaan, hän ei ehkä edes omista lenkkitossuja.
Vapaan tahdon ja itsekontrollin ideologiassa ei nähdä yhteiskuntaa yksilöiltä.
Harjunen, Hannele (2006). Käsityksiä lihavan naisen seksuaalisuudesta. Teoksessa Kinnunen, Taina ja Puuronen, Anne (toim.): Seksuaalinen ruumis. Tampere: Gaudeamus.
Ruumiin rajat (muoto ja koko) ovat aina olleet muutostilassa aivan kuin valtioidenkin. Käsitys hyvästä ruumiista on rakennelma, joka on sidoksissa historialliseen aikaan ja paikkaan. Yksittäisten "katsojien" mauissa lienee variaatiota, mutta nykyisestä kollektiiviisesta ideaalista pääsee jyvälle, kun avaa lehden tai television, menee kaupungille kävelemään tai varaa ajan lääkärin vastaanotolle. Naisvartalon ihanne on hoikka, terve, vammaton, arveton, kiinteä, hyväkuntoinen ja rintava. Se ei pursua yli rajojensa. Sen välityksellä voi kertoa muille olevansa "normaali."
Tuon normin yli pursuaa suuri osa Suomen naisista. Hannele Harjusen mukaan sillä ei ole niin väliä, mahtuuko täysin normiin, vaan keskeistä on osoittaa pyrkivänsä kohti normia, kannattavansa muutosta parempaan. Väitän Michel Focaultia mukaillen, että elämme itsehallinnan yhteiskunnassa. Tämä tarkoittaa ulkoisen kontrollin heltymistä ja itsekontrollin korostumista. Juurensa sillä on valituksen ajassa, jolloin ihmisestä tuli ainutkertainen yksilö, jolla on vapaa tahto. Omaa ruumistaan pitää aktiivisesti kontrolloida tarkkaillen syömisiään, mitaten ja punniten itseään, juoksemalla kilometrejä ja nostamalla kilogrammoja. Kaikki tämä on naamioitu vapaan tahdon ideologiaan; nainen luulee haluavansa ja ohjaavansa sitä itse, vaikka se on yhteiskunta, joka puhuu hänessä.
Lihavan naisen itsekontrollissa on tapahtunut lipsahdus. Hän syyttää siitä itseään. Muut syyttävät häntä. He vaativat häntä itse maksamaan terveydenhuollolle hänestä aikuisiän diabeteksen ja nivelvaivojen muodossa koituvan laskun. Hän on epäonnistunut. Maija Villkumaan laulussa vaalea tyttö sentään yrittää osoittaa olevansa normaali, hänellähän on lenkkitossut sylissään. Lihava nainen voi olla niin hävytön, että ei ole kiinnostunut todistelemaan kelpaavuuttaan, hän ei ehkä edes omista lenkkitossuja.
Vapaan tahdon ja itsekontrollin ideologiassa ei nähdä yhteiskuntaa yksilöiltä.
Harjunen, Hannele (2006). Käsityksiä lihavan naisen seksuaalisuudesta. Teoksessa Kinnunen, Taina ja Puuronen, Anne (toim.): Seksuaalinen ruumis. Tampere: Gaudeamus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti