Simone de Beauvoir

”Olin jo kauan sitten päättänyt omistaa elämäni älylliselle työlle… Minä en nähnyt näiden kahden kohtalon [lasten synnyttämisen ja kirjojen kirjoittamisen] välillä mitään yhteismitallista. Se että teki lapsia, jotka vuorostaan saisivat lapsia, oli saman ikävystyttävän renkutuksen toistamista loputtomiin; tiedemies, taiteilija, kirjailija ja ajattelija loivat valoisan ja iloisen toisen maailman, jossa kaikella oli olemisen oikeus. Siellä minä halusin viettää päiväni; olin vakaasti päättänyt raivata sieltä paikan itselleni.”

Näin kirjoittaa muistelmissaan Simone de Beauvoir 15-vuotiaasta itsestään suunnittelemassa tulevaisuuttaan. (Perhetytön muistelmat, 1987, julkaistu ranskaksi 1958.) Kirjoittaessaan näitä rivejä Beauvoir oli 50-vuotias ja jo menestynyt kirjailijana ja filosofina. Sitaatti saattaa kertoa enemmän aikuisen Beauvoirin arvoista ja elämäntilanteesta kuin todellisista lapsuuden haaveista, mutta joka tapauksessa Simone de Beauvoir tarjoaa esimerkin naisesta, joka valinnoillaan pyrki irtautumaan patriarkaalisen yhteiskunnan arvostamasta naisihanteesta. Beauvoirilla oli elinikäinen suhde Jean-Paul Sartren kanssa, mutta he eivät koskaan avioituneet, saaneet yhteisiä lapsia tai asuneet yhdessä. He sallivat toisilleen rinnakkaisia suhteita, mutta työskentelivät tiiviisti yhdessä. Usein Simone de Beauvoiria pidetäänkin virheellisesti vain Sartren oppilaana, ei itsenäisenä ajattelijana.

”Kuten olemme nähneet, on yksi naisen suurimmista ongelmista se, miten hän pystyy yhdistämään tehtävänsä lapsensynnyttäjänä ja tuotantoelämässä. Naisen tiukka sidonnaisuus synnyttäjän tehtävään on suurin syy siihen, että hän historian alkuajoista lähtien on joutunut omistamaan elämänsä kotiaskareilla ja estynyt olemasta mukana maailman rakentamisessa.” (de Beauvoir 1949/1981, s. 89.)

Teoksessaan Toinen sukupuoli (1949) Beauvoir kuvaa, kuinka nainen kehityksensä eri vaiheissa muuttuu yhteiskunnan eli miesten määrittämäksi toiseksi ja sisäistää roolinsa naisena. Beauvoirille naisen ruumis oli naisalistuksen syy ja väline, eikä hän uskonut myyttiin äitiydestä naisen luonnollisena kutsumuksena, saati freudilaisen teorian käsitykseen lapsesta peniksen korvikkeena naiselle. Beauvoirin mukaan naisten olisi saatava kotitöiden sijasta jotain merkityksellistä tekemistä ja kodinulkopuolista työtä vapautuakseen. Nykyisessä järjestyksessä tämä ei kuitenkaan olisi mahdollista, sillä Beauvoir tiesi työssäkäyviä vaimoja ja perheenäitejä kotona odottavan toisen työpäivän.

”Monet naiskirjailijat ovat rakastuneesti puhuneet vastasilitetyn pyykin raikkaudesta, saippuaveden sinertävästä hohteesta, valkoisista lakanoista ja kiiltelevästä kuparista […] Mutta lukemattomat naiset ovat ikuisen väsyneitä tähän taisteluun, jossa ei koskaan saa voittoa. Edullisimmissakaan tapauksissa voitto ei koskaan ole lopullinen. Tuskin mikään työ on niin läheistä sukua Sisyfoksen rangaistukselle kuin taloustyöt. Päivästä toiseen täytyy lautaset tiskata, huonekalut pyyhkiä, kunnostaa vaatteet, jotka ovat seuraavana päivänä taas likaisia, pölyisiä ja rikkonaisia. Perheenemäntä raataa marssimalla paikallaan, hän ei tee mitään, hän vain ylläpitää nykyistä tilaan, hän ei pääse kokemaan minkään positiivisen Hyvän valloittamista.” (de Beauvoir 1949/1981, s. 253.)

Beauvoirin kuvaus kotitöistä kertoo monotonisesta rutiinista, joka ei koskaan pääty vaan toistuu samanlaisena päivästä ja vuodesta toiseen. Hän vertaakin taloustöitä rangaistukseen, joka kreikkalaisen mytologian mukaan annettiin ihmisistä kauneimmalle ja viisaimmalle: Sisyfoksen tuli vierittää suuri kivi mäen päälle ja kiven vierittyä alas mäkeä toistaa sama uudestaan ja uudestaan. Beauvoirin mukaan ”naisten työt” ovat luonteeltaan ylläpitäviä, ja siten eroavat miesten muuttuvista ja kehittyvistä tehtävistä. Sama ylläpitämisen ja kehityksen logiikka esiintyy Beauvoirin eksistentialistisessa filosofiassa, jossa immanenssi pitää naisen aloillaan ja transsendenssi kohottaa miehen. Simone de Beauvoirilla oli omaa rahaa ja omaa tilaa ja hän omisti elämänsä kirjoittamiselle ja ajattelulle. Samoin kuin Märta Tikkanen, Fredrika Runeberg ja Virginia Woolf myös Simone de Beauvoir jakoi elämänsä kirjoittavan miehen kanssa, mutta työskentely-ympäristö ja mahdollisuudet erosivat muista tarkastelemistani naisista.

Onko ratkaisu tasa-arvoiseen kotityöhön siis perheinstituution hylkääminen Simone de Beauvoirin tapaan vai riittääkö vähemmän radikaali tiskivuorofeminismi? On vaikea sanoa oliko Beauvoir lopulta tyytyväinen tekemiinsä valintoihin, ainakin hän sai kirjoittaa rauhassa eikä joutunut tekemään asuinkumppaninsa osuutta kotitöistä. Todennäköisesti hänellä oli kotiapulainen, ellei hän asunut hotellissa ja syönyt ravintoloissa. Ilman suurta rahamäärää kotitöistä vapaa elämäntapa ei ole mahdollista, mikä myös tekee ymmärrettäväksi Woolfin vaatimuksen omasta rahasta kirjoittamisen ehtona. Taloudellinen riippuvuus miehestä johtaa helposti kiitollisuuden talouteen vielä nykyäänkin. Omalla kohdallani taidan edelleen yrittää pitää kiinni naurettavilta tuntuvista kahdesta pyykkikorista.

"Normaali" ruumis

Kuluvana keväänä julkisuudessa on ollut paljon puhetta lihavuudesta; lihavista lapsista, lihavista vanhemmista ja lihavasta kansasta. Periaatteessa vellova lihavuuskeskustelu ei yllätä, sillä niin tapahtuu joka kevät, koska lehdet myyvät numeroitaan toistuvilla "hophop, kesäkuntoon!" -jutuillaan. Tämänhetkisen keskustelun erottaa niistä se, että siinä puhutaan todellisesta lihavuudesta (ei vain siitä ikuisesta viiden kilon pudotuksesta) ja maalaillaan jopa uhkia kansanterveydelle ja -taloudelle. Tässä kuvattomassa, asiatekstin dominoivassa keskustelussa lihavuus näyttäytyy ongelmana, kurittomuutena, josta tulisi "rangaista" esimerkiksi normaalipainoisia korkeammalla verotuksella. Lihavuus on vika, lihavan oma sellainen. Millaista on olla lihava tällaisten representaatioiden keskellä? Median ohella myös muut instituutiot, kuten lääketiede, koulu ja uskonto, vaikuttavat käsitykseen hyvästä ruumiista. Tässä tekstissäni aion tarkastella lihavuutta institutionaalisen vallan näkökulmasta, mikä tuo Michel Focaultin väkisin mukaan kirjoitusprosessiin.

Olen tutustunut Focaultiin toisen käden lähteen, Hannele Harjusen, kautta. Focault'n näkökulma kiinnittyy nähdäkseni sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka mukaan todellisuus on rakennettua. Hänen parasta antiansa lihavuusdilemmaa puidessa on huomio siitä, että myös valtaa pitävien instituutioiden tieto on rakennettua ja siten suhteellista. Aikamme "tietona" hyvästä, normaalista ruumiista on ensisijaisesti pidetty lääketieteen tarjoamaa näkemystä. Sillä on ollut valtaa määrittää normaaliuden rajat ruumiissa konkreettisesti, mitattavasti ja sitä kautta valtaa suoraan ihmisten elämän muotoutumiseen. Lääketiedettä voisi mielestäni kuvata isoksi, vallitsevaksi tarinaksi, jossa asetetaan normaaliuden ja epänormaaliuden rajat, jos haluaa välttää diskurssin käsitteen. Sille tyypillistä on tiedon tuottamisen ja hallussa pitämisen keskittyminen asiantuntijoille, mikä ei ole harvinaista muillakaan nykyisen yhteiskunnan alueilla. On kuvaavaa, että Helsingin Sanomien (18.2.07) juttu lihavuudesta alkaa viittauksella todellisiin asiantuntijoihin. "Ylipainoiset tietävät kaiken laihduttamisesta, mutta eivät silti pääse kiloistaan pysyvästi eroon. He tuntevat parhaiten myös liikakilojen haitat, hehän niistä kärsivät. He sairastavat, heitä haukutaan ja heidät leimataan. Miksi he silti pysyvät ylipainoisina? Mikä heidän mielestään auttaisi laihduttamaan? Toimittaja Anna-Stiina Nykänen kysyi kerrankin heiltä itseltään."

Yhteiskunnan jäsenet sisäistävät asiantuntijoiden tarjoaman tiedon, haistavat ideaalin. Ideaali ruumis on hoikka; pyrkimys mukautua ihanteeseen johtuu pikemmin sosiaalisista vaatimuksista kuin terveydellisistä. Tästä muotoutuu helposti kuva, että ihmiset, etenkin me naiset, imuroimme passiivisesti institutionaalisen vallan itseemme. En tunne Focault'n ajattelua niin hyvin osatakseni sanoa, tarkoittaako hän tätä. Naomi Wolf on Harjusen mukaan sanonut: "keskeistä ei ole naisen kauneus vaan tottelevaisuus." Tätä taustaa vasten naisen lihavuuden voi nähdä juuri kurittomuutena, sillä hän ei ole ollut niin kuin olisi kuulunut vaan on ottanut tilaa haltuunsa konkreettisesti.

Kotirouva ja tekemisen puute

Ajattelin mainita yhden feministisen kirjallisuuden klassikon ja valitsin lopulta Charlotte Perkins Gilmanin novellin ”The Yellow Wallpaper” (1899). Se muistuttaa minua eräästä Udolphon teemasta: niin kuin Emily päätyi etsimään yliluonnollisia selityksiä kokemuksilleen eläessään sekä henkisesti että fyysisesti rajoitettua elämää, niin myös novellin kertoja reagoi työn puutteen aiheuttamaan stressiin menettämällä otteensa todellisuudesta. Novellin taustalle ovat Gilmanin omat kokemukset siitä hoidosta, jota hän sai kärsiessään melankoliasta ja joka koostui ehdotuksista elää kotielämää sekä välttää kirjoittamista. Novellilla on siis itse kirjailijan mukaan melko selvä tarkoitus: osoittaa, mitä vahinkoa voitiin saada aikaan ”suojelemalla” naisia rasitukselta. Mielestäni ”The Yellow Wallpaper” toimii tämän lisäksi hyvin myös juuri novellina ja kertomuksena mielenterveyden järkkymisestä, ei ainoastaan selkeänä viestinä Gilmania hoitaneelle lääkärille.

Kertoja on tietoinen siitä, että hänen mielipiteensä omasta tilastaan ei ole paljonkaan arvoinen kun sitä vastaan asetetaan lääkärien auktoriteetti. Hän tuntee että tarvitsisi jotain tekemistä kun taas häntä ympäröivät ihmiset kehottavat häntä lepäämään. Kertoja joutuu piilottamaan kirjoituksensa, jättää lapsensa hoidon palvelijalle ja joutuu marginalisoiduksi taloudenhoitajana kälyn huolehtiessa käytännöllisistä tehtävistä. Koska hänellä ei ole mitään keinoa ilmaista itseään, hänen mielikuvituksensa ja energiansa alkavat pyöriä pakkomielteenomaisesti erään huoneen tapetin tutkimisen ympärillä. Kertoja käsittelee tapetin kautta tunteitaan siitä, että hänen käyttäytymistään valvotaan ja rajoitetaan jatkuvasti. Nainen, jonka kertoja luulee olevan tapetin vankina, on nöyryytetty hiipiessään ympäriinsä päiväsaikana, niin kuin kertojakin oli kun hän uskaltautui esittämään mielipiteensä; varjojen turvissa nainen ravistaa kaltereita, niin kuin kertojakin jatkaa kirjoittamista ollessaan toisilta piilossa. Kertoja itse kokee lopullisen hermoromahduksensa vapauttavana: tuhoamalla tapetin hän on saavuttanut jotakin ja päässyt epäsuorasti hyökkäämään niitä rajoituksia vastaan, jotka eivät jättäneet hänelle mitään tehtävää tai määräysvaltaa talossa.

Novellin voi löytää myös netistä tästä osoitteesta:
http://www.library.csi.cuny.edu/dept/history/lavender/wallpaper.html

Median piirtämä ruumis

Jenny Dahlberg, ylipainoinen toimittaja, poseerasi uimapuvussaan kuin missi konsanaan kirjansa Sopivasti lihava (Tjock 2003) kannessa – ja aiheutti pienimuotoisen kohun varsinkin kotimaassaan Ruotsissa. Ei ole totuttu, että lihava nainen esiintyy mediassa samaan tapaan seksikkäästi kuin hoikka sisarensa. Varsinkaan siihen ei ole totuttu, että hän ei tunnu yhtään häpeävän itseään.

Katariina Kyrölä tuo representaatioiden näkökulman ruumiillisuuteen ja lihavuuteen. Hän kirjoittaa julkisissa tekeleissä esitetyistä ruumiista artikkelissaan Ruumis, media ja ruumiinkuvat pohtien niiden suhdetta hengittävään ja hikoavaan, elävään, naisruumiiseen. Yleistä olettamusta siitä, että edellinen vaikuttaa suoraan jälkimmäiseen, on kritisoitu "viestinnän lääkeruiskumalliksi"; median vaikutus yksilöihin ei voi olla yhtä suoraviivaista kuin lääkkeen vaikutus potilaaseen. Mediassa esitettyjä ruumiin kuvia on kuitenkin mielekästä tutkia, koska käsitykset ja kokemukset ruumisihanteista muotoutuvat ainakin osittain sen perusteella, kuinka erilaisia ruumiita esitetään. Nykyajan kuvissa piirtyy kapea ruumisihanne, joka estää erilaisuuden näkemisen hyväksyttävänä tai ihailtavana. Minusta tämä on omituista suhteessa siihen, että nykyisessä individualismissa pyritään yksilöllisyyteen ja erilaisuus on tärkeä arvo. Erilaisuus sallitaan ilmeisesti vain tietyissä rajoissa. Kukaan ei juhli "eksoottista" lihavuuttaan

Kyrölä koettaa jäsentää feminististä keskustelua aiheesta ja löytää siinä kolme tasoa. Ensinnä ovat todellisuudessa elävät, kokevat naisten ruumiit. Toisena puolestaan ovat naisen ruumiin kuvat, joita mediassa ja elokuvissa esitetään. Kolmannen tason muodostavat ruumiinkuvat, eli se, kuinka lihaa olevat naiset näkevät itsensä ja muut suhteessa sekä elettyyn ruumiiseensa että mediassa esiintyviin kuviin. Tämä taso on kuin naisten ja kuvien välinen tila, jossa he suhteuttavat itsensä kuviin. Se voi sisältää käsityksen oman ruumiin koosta, muodosta ja viehättävyydestä, mutta se ei välttämättä täsmää muiden käsitysten kanssa. Feministisessä keskustelussa on eri aikoina ollut erilaisia näkemyksiä kauneusihanteista. Niitä yhdistää se, että ruumiin normittamista ja ulkonäköihanteita pidetään vahvoina yhteiskunnallisen ja kulttuurisen vallankäytön välineinä. Kyrölä on rakentanut artikkelinsa punaiseksi langaksi naisruumiin representaatioiden suhteutumisen kulloiseenkin feministiseen keskusteluun, mutta minä en aio kiinnittää siihen erityisesti huomiota tässä tekstissäni.

Tapaa katsoa ruumiin kuvia on teoretisoinut Kyrölän mukaan muun muassa Laura Mulvey. Hän on tutkinut elokuvan tarjoamia katsomisen paikkoja ja on sitä mieltä, että nainen asetetaan perinteisessä elokuvassa passiiviseksi katseen kohteeksi. Elokuvassa tarjotaan yleensä rajallinen määrä tapoja katsoa. Naiskatsoja voi samaistua vain joko passiiviseen naisobjektiin, jolla kaunis vartalo tai mieheen, joka katsoo naista haluten mutta halveksuen. Ann Doan taasen on esittänyt naiskatsojan ja naisen kuvan lähestyvän toisiaan, jolloin naiskatsoja joko imeytyy kuvaan tai hylkää sen kokonaan kääntämällä katseensa pois. Kyrölä huomauttaa, että erityisen hyödyllistä Mulveyn ja Doanen ajatuksissa on heidän tapansa nostaa esiin patriarkaalisen yhteiskunnan syvärakenteiden ja tiedostamattoman ulottuvuuden vaikutukset naisen kuvaamisen konventioihin. He myös osoittivat, että naisruumiin kuva populaarimediassa on rakennettu palvelemaan monia valta-asetelmia, jotka peitetään luonnollisuuden illuusiolla

Kyrölä kirjoittaa myös alkuperäisesti Jane Feurin esittämästä kysymyksestä, onko lihavan naisen esittäminen mediassa haluttavana objektina, katseen kohteena, yhtä huono asia kuin hoikan naisruumiin representoiminen sellaiseksi. Feurin mielestä eroottinen objektivointi voi olla jossain määrin vapauttavaa lihaville naisille, koska se on ainoa tapa päästä valtamediaan muutoin kuin naurun, säälin tai inhon kohteina. Anne Hole on puolestaan toisella kannalla: esimerkiksi jos lihavan naiskoomikon pyrkimys seksiobjektiksi on tapahtunut normeille nauravan kurittomuuden kustannuksella, sitä ei voida nähdä naista vapauttavana asiana.

Kyrölä vertailee ymmärryksiä lihavasta ja anorektisesta naisruumiista kiinnostavalla tavalla. Ymmärsin hänen tekstiään niin, että hän puhuu aiemmin mainitusta kolmannesta tasosta, eli, kuinka elävät naiset suhteutuvat median tuottamiin kuviin. Anorektista ruumista voidaan pitää yhtäältä miehisen katseen ja hoikan kauneusihanteen kuuliaisena sisäistämisenä, ja tällöin lihavuus on kurittomuutta suhteessa kauneusihanteeseen. Toisaalta sekä anorektinen että lihava naisruumis jäsentyvät androgyyneiksi kaksinapaiseen sukupuolijärjestelmään nähden. Kolmas ja kiinnostavin on Susan Bordolta lähtöisin oleva tapa nähdä laihduttamisen tarkoittavan anorektikolle itselleen itsekuria ja oman elämän haltuunottoa, joita nykyisessä länsimaisessa maailmassa arvostetaan. Tällöin hoikkuus on taistelua naisruumiiseen perinteisesti liitettyjä määreitä vastaan, kuten kontrolloimattomuutta, pehmeyttä ja heikkoutta.

Kyrölä, Katariina (2006). Ruumis, media ja ruumiinkuvat. Teoksessa Mäkelä, Anna; Puustinen, Liina ja Ruoho, Iiris (toim.): Sukupuolishow. Johdatus feministiseen mediatutkimukseen. Tampere: Gaudeamus

Virginia Woolf

Virginia Woolf (1882–1941) oli englantilainen, modernistinen kirjailija, joka kirjoitti lukuisia romaaneja ja esseitä. Oma huone (A Room of One’s Own) vuodelta 1929 on yksi hänen kuuluisimmista teoksistaan, jota pidetään myös feministisen ajattelun klassikkona. Woolfin vanhemmat kuuluivat englantilaiseen yläluokkaan ja Virginia Woolf kasvoi kirjallisuutta korostavassa ympäristössä ja hänet koulutettiin kotona. Woolfin lapsuus ei kuitenkaan ollut vain keveitä sanoja: Virginia Woolfin ollessa 13-vuotias hänen äitinsä kuoli ja velipuolet käyttivät Virginiaa ja hänen sisartaan seksuaalisesti hyväksi. Virginia Woolf avioitui 1912 kirjalija Leonard Woolfin kanssa, mutta heidän avioliittonsa oli enemmän ystävyyttä kuin mitään muuta, ja Virginia Woolfilla oli useita naissuhteita elämänsä aikana. Rankka lapsuus johti mielen epätasapainoon, ja lopulta Woolf hukuttautui vuonna 1941.

Teoksessaan Oma huone Woolf kirjoittaa naisista ja kirjallisuudesta. Hän esittelee eri naiskirjailijoita ja pohtii naisten mahdollisuuksia kirjoittaa sekä naiseuden merkitystä kirjallisuudelle. Naisten kirjoitustyön edellytyksinä Woolf pitää omaa huonetta ja omaa rahaa. Edellinen takaa omaa rauhan, sillä naiset joutuvat muuten kirjoittamaan ”yhteisessä olohuoneessa”, alttiina keskeytyksille. Jälkimmäinen tuo puolestaan muassaaan vapauden ja joutilaisuuden, tosin Woolf painottaa, ettei kenestäkään – naisesta eikä miehestä – voi tulla menestyvää kirjailijaa ilman rahaa, sillä ”älyllinen vapaus riippuu aineellisista seikoista”. (Woolf 1929/1990, s. 140.) Vaikka teoksen kirjoittamisesta on jo lähes vuosisata, kirjan sanoma on valitettavan ajaton.

Wolf siis vaatii naiselle omaa, lukollista huonetta sen vuoksi, ettei häntä koko ajan häirittäisi. Jos perheellinen nainen yrittää kirjoittaa kotonaan, hän joutuu tekemään sen hulinan keskellä ja siten, että hänet alati keskeytetään. Myös Märta Tikkanen sai huomata tämän: hänen puolisollaan Henrikillä oli oma työhuone aluksi kaupungin keskustassa, sitten samassa rivitaloyhtiössä kuin missä Tikkaset asuivat. Märtalla ei ollut omaa huonetta, vaan hän kirjoitti öisin, kun lapset olivat käyneet nukkumaan. Myöhemmin hän sai käyttöönsä naapurin asunnon muutamaksi tunniksi joka päivä, jossa sai kirjoittaa rauhassa. Fredrika Runeberg puolestaan kirjoittaa alakerran huoneesta, jossa asui lastensa kanssa, ja mainitsee yläkerrassa sijaitsevat ”[J.L.] Runebergin kolme huonetta”.

Luovan työn vaatii taloudelliset ja sosiaaliset edellytykset. Woolf ajattelee naisen ominta aluetta kirjallisuudessa olevan runouden, mutta ympäristön häiriötekijät ovat pakottaneet ensimmäiset naiskirjailijat kirjoittamaan romaaneja, sillä Woolfin mukaan romaanin kirjoittaminen ei vaadi niin suurta keskittymistä. Kiinnostavaa on myös Woolfin huomio siitä, kuinka kirjoitettu kieli ja kirjallisuuden genret ovat miesten luomia, eivätkä siten voi vastata naisten tarpeita. Hän myös kirjoittaa, että hyvä kirjallisuuden määrittävät niin ikään miehiset normit, jotka eivät anna arvoa naisten elinpiirille. Omana aikanaan, siis 1900-luvun alussa, Virginia Woolf on huomaavinaan, kuinka kirjoittavien naisten asema on muuttunut, eivätkä naiset enää kirjoita niinkään itseilmaisun keinona, vaan käyttävät kirjoittamista taiteena. Tulkitsen tämän niin, että tukahdutettuna nainen on kirjoittanut selviytyäkseen, kirjoittamisen pakosta, kun taas 1900-luvulle tultaessa naisen lisääntyneet oikeudet ja mahdollisuudet ovat vapauttaneet naiset myös kirjallisuuden saralla. Fredrika Runeberg kertoi pakostaan ilmaista itseään ja kirjoittaa edes päänsä sisällä silloin kun se ei käytännössä ollut mahdollista. Toisaalta kuitenkin myös Märta Tikkanen kirjoittaa, kuinka yölliset kirjoitussessiot olivat tapa kestää arkea.

Lähteenä Wolfin elämästä käytetty Wikipediaa, http://en.wikipedia.org/wiki/Virginia_Woolf Lisää tietoa Virginia Woolfin ajattelusta saa Klassikkogalleriasta http://www.helsinki.fi/kristiina-instituutti/klassikkogalleria/woolf/index.htm.

Goottilainen kauhuromaani III

Goottilaisen kirjallisuuden toista ääripäätä edustaa Matthew Lewisin romaani The Monk (1796), jota voisi kuvailla aikansa menestyksekkääksi ja laajasti halveksituksi B-elokuvan vastineeksi. Tarkoituksena oli shokeerata ja mennä hyvän maun rajan yli. Romaanin lähestymistapa aiheisiinsa osoittaa sen, millainen ero oli lajityypin menestyksekkäiden ja sivistyneiden naiskirjailijoiden ja sen huonosta maineesta laajalta vastuussa olevien transgressiivisten ja yliampuvien romaanien välillä. Minusta se muodostaa sopivan vertailukohteen Udolpholle ja sen naishahmoille, jos ottaa lähtökohdaksi erään Virginia Woolfin huomautuksen: miehille ei asetettu samoja korkeita siveyden standardeja ja he olivat vapaampia kirjoittamaan aiheista, joiden olemassaolosta kunnon nainen ei voinut tunnustaa olevansa edes tietoinen.

Anti-katolisuudesta syytetty romaani kuvaa espanjalaisen inkvisition aikaisen kirkon tekopyhänä ja todellisen moraalisuuden tukahduttavana instituutiona, joten ei ehkä ole niin yllättävää, että avioliitosta pidättäytyminen on pikemminkin pahe kuin hyve, minkä nimihenkilö Ambrosion täydelliseksi muodostuva moraalinen korruptio osoittaa. Mutta huomionarvoista on se, että Lewis ei tunnu täysin tuomitsevan avioliiton ulkopuolista seksuaalisuutta. Vaikka Ambrosion lankeemus alkaa hänen suhteestaan Matildaan, hänen suurin syntinsä on lopulta hänen julmuutensa ja valmiutensa keksiä oikeutus jokaisella rikokselleen toisia ihmisiä kohtaan. Mutta nunna Agnes, joka rikkoo valansa rakastamansa miehen tähden ja synnyttää aviottoman lapsen, pääsee lopulta naimisiin korkea-arvoisen rakastettunsa kanssa. Ainakin tässä Lewis näyttää välttävän kaksinaismoraalin. Molempia hahmoja rajoittavat hänen kritiikkinsä kohteeksi joutuvat katoliset normit, jotka estävät uskonnollisuuden ja maallisen rakkauden yhteensovittamisen. Molemmat syyllistyvät, yleistetysti sanoen, samaan syntiin. Mutta Agnesia ei tuomita ankarammin sen takia, että hän on nainen; päinvastoin, hän saa Lewisin sympatian puolelleen, sillä hänen motiivinsa eivät olleet itsekkäät. Kun hän joutuu toisten nunnien rankaisemaksi raskauden paljastuttua, heidän armoton reaktionsa esitetään moraalisesti tuomittavana. Tarinan sankarit eivät menetä luottamustaan Agnesin moraalisuuteen. Myös tarinassa esiintyvät sivuhenkilöt tukevat tätä ajatusta rakkauteen pohjautuvasta seksuaalisuudesta positiivisena eikä vain syntisenä piirteenä naisessa. Tarinan toisen naispäähenkilön, Antonian, esitetään olevan Ambrosion aikeiden avuton uhri juuri siksi, että hänen äitinsä yritti tiukkojen siveyskäsitysten takia pitää hänet täysin tietämättömänä edes seksuaalisuuden mahdollisuudesta.

Radcliffen olisi mahdotonta kuvitella käsittelevän samoja aiheita kuin Lewis, joka tähtäsi lukijoiden shokeeraamiseen. Mutta vaikka hän ei voinut tai halunnut käsitellä kaikkia asioita yhtä suorasti, Emily on monipuolisemmin kehitelty ja vahvempi hahmo kuin Agnes ja Antonia. Jälkimmäiset ovat kauniita ja uskollisia, ohuita ja stereotyyppisiä täydellisyydessään. Agnesin seksuaalisuus on kuitenkin kiinnostava esimerkki siitä, miten mieskirjailijoilla oli myös mahdollisuus tuoda julkisuuteen näkemys ihanteesta poikkeavasta piirteestä naishahmossa, jota ei lopulta tuomita sen takia. Tämä tapahtui kylläkin romaanissa, joka on kaukana korkeakirjallisuudesta, mutta The Monk oli lopulta hyvin laajalti tunnettu. Olisi kiinnostavaa lukea joitakin esimerkkejä siitä, miten aikalaiset reagoivat Agnesin hahmoon.

Liian paksu perhoseksi - kysymyksiä feminiinisyydestä

Hei nainen, miksi sinä olet joskus laihduttanut? Terveydellisten seikkojen vuoksi? Koska olet kadottanut vanhat mittasi? Vai oletko halunnut kaunistautua? Kenties olet yrittänyt olla naisellisempi; pieni, siro ja kompakti. Minä ainakin olen yrittänyt.

Hannele Harjunen kirjoittaa vartalon normatiivisen koon ja muodon liittyvän kysymykseen hyvästä naiseudesta. Isoa vartaloa pidetään maskuliinisena naisellakin; se tuo siten uskottavuutta mutta vie kauas hyväksyttävästä naiseudesta ja seksuaalisuudesta. Nykyään "kunnon" naisen ruumis on hoikka, kiinteä, siro ja vähän tilaa vievä, toisin sanoen feminiininen. Lihava nainen ei ole "normaali". Harjunen näkee, että lihava nainen ylittäessään nämä naisvartalon mitat valtaa myös yhteiskunnallista ja sosiaalista tilaa. Normin rikkominen voisi näin tarkoittaa toimijuutta ja päätäntävaltaa oman itsen suhteen, perinteisen feminiinisyyden ylittämistä. Harjunen tukeutuu Iris Marion Youngiin. Tämä on kirjoittanut siitä, kuinka yhteiskunnallinen kontrolli rajoittaa naista sekä symbolisesti että suoraan ruumiiseen kohdistuen. Tällä kontrollilla on vaikutuksensa esimerkiksi siihen, miten nainen ottaa tilan haltuunsa. Nainen tyypillisesti istuu jalat siivosti yhdessä, pissaa kyyryssä ja elehtii pienesti. Harjunen sanoo: "(l)iiallinen tilan ottaminen ja liikkeiden avoimuus altistaa naiset objektivoinnille, jonka seuraava looginen askel on ruumiiseen tai ruumiin tilaan tunkeutuminen. Ääriesimerkki tästä on raiskaus, mutta yleisiä ovat sitä hienovaraisemmat ja arkisemmat tapaukset, kuten naisellisen tilankäytön oppiminen. Naiset suojelevat itseään elämällä pienessä tilassa ja rajoittamalla itseään, olevat feminiinisiä.

Nämä kysymykset lihavan naisen feminiinisyydestä tai sen ylittämisestä tuovat mieleeni Kate Milletin. Hän paikantuu 1960-70-lukujen amerikkalaisiin radikaalifeministeihin ja katsoo pääteoksessaan Sexual Politics naisten olevan loukussa feminiinisyyden häkissä. Hän, ajalleen tyypillisesti, mielsi naissorron syyksi patriarkaatin. Sosiaalinen sukupuoli on rakentunut patriarkaattisen vallan alla. Naiset ovat sosiaalistuneet feminiinisiksi (alemmiksi) ja miehet maskuliinisiksi (ylemmiksi). Milletin mielestä naisten tulisi kieltäytyä feminiinisestä roolista vapautuakseen alistuksesta. Tämä tapahtuisi siirtymällä androgyniaan, johon poimittaisiin hyviä feminiinisiä ja maskuliinisia ominaisuuksia. Sen jälkeen olisi vain hyviä, androgyynisia ominaisuuksia.

Sekä Milletin että Harjusen ajattelussa nähdään ongelmana se, millaiseksi feminiinisyys määrittyy. Tosin heillä on keskenään erilaiset painotukset. Lihavuus on ei ole ongelma vaan se, että se stigmatisoidaan. Naiseus ei ole ongelma vaan se, että se sallitaan vain kapeassa merkityksessä.