Simone de Beauvoir

”Olin jo kauan sitten päättänyt omistaa elämäni älylliselle työlle… Minä en nähnyt näiden kahden kohtalon [lasten synnyttämisen ja kirjojen kirjoittamisen] välillä mitään yhteismitallista. Se että teki lapsia, jotka vuorostaan saisivat lapsia, oli saman ikävystyttävän renkutuksen toistamista loputtomiin; tiedemies, taiteilija, kirjailija ja ajattelija loivat valoisan ja iloisen toisen maailman, jossa kaikella oli olemisen oikeus. Siellä minä halusin viettää päiväni; olin vakaasti päättänyt raivata sieltä paikan itselleni.”

Näin kirjoittaa muistelmissaan Simone de Beauvoir 15-vuotiaasta itsestään suunnittelemassa tulevaisuuttaan. (Perhetytön muistelmat, 1987, julkaistu ranskaksi 1958.) Kirjoittaessaan näitä rivejä Beauvoir oli 50-vuotias ja jo menestynyt kirjailijana ja filosofina. Sitaatti saattaa kertoa enemmän aikuisen Beauvoirin arvoista ja elämäntilanteesta kuin todellisista lapsuuden haaveista, mutta joka tapauksessa Simone de Beauvoir tarjoaa esimerkin naisesta, joka valinnoillaan pyrki irtautumaan patriarkaalisen yhteiskunnan arvostamasta naisihanteesta. Beauvoirilla oli elinikäinen suhde Jean-Paul Sartren kanssa, mutta he eivät koskaan avioituneet, saaneet yhteisiä lapsia tai asuneet yhdessä. He sallivat toisilleen rinnakkaisia suhteita, mutta työskentelivät tiiviisti yhdessä. Usein Simone de Beauvoiria pidetäänkin virheellisesti vain Sartren oppilaana, ei itsenäisenä ajattelijana.

”Kuten olemme nähneet, on yksi naisen suurimmista ongelmista se, miten hän pystyy yhdistämään tehtävänsä lapsensynnyttäjänä ja tuotantoelämässä. Naisen tiukka sidonnaisuus synnyttäjän tehtävään on suurin syy siihen, että hän historian alkuajoista lähtien on joutunut omistamaan elämänsä kotiaskareilla ja estynyt olemasta mukana maailman rakentamisessa.” (de Beauvoir 1949/1981, s. 89.)

Teoksessaan Toinen sukupuoli (1949) Beauvoir kuvaa, kuinka nainen kehityksensä eri vaiheissa muuttuu yhteiskunnan eli miesten määrittämäksi toiseksi ja sisäistää roolinsa naisena. Beauvoirille naisen ruumis oli naisalistuksen syy ja väline, eikä hän uskonut myyttiin äitiydestä naisen luonnollisena kutsumuksena, saati freudilaisen teorian käsitykseen lapsesta peniksen korvikkeena naiselle. Beauvoirin mukaan naisten olisi saatava kotitöiden sijasta jotain merkityksellistä tekemistä ja kodinulkopuolista työtä vapautuakseen. Nykyisessä järjestyksessä tämä ei kuitenkaan olisi mahdollista, sillä Beauvoir tiesi työssäkäyviä vaimoja ja perheenäitejä kotona odottavan toisen työpäivän.

”Monet naiskirjailijat ovat rakastuneesti puhuneet vastasilitetyn pyykin raikkaudesta, saippuaveden sinertävästä hohteesta, valkoisista lakanoista ja kiiltelevästä kuparista […] Mutta lukemattomat naiset ovat ikuisen väsyneitä tähän taisteluun, jossa ei koskaan saa voittoa. Edullisimmissakaan tapauksissa voitto ei koskaan ole lopullinen. Tuskin mikään työ on niin läheistä sukua Sisyfoksen rangaistukselle kuin taloustyöt. Päivästä toiseen täytyy lautaset tiskata, huonekalut pyyhkiä, kunnostaa vaatteet, jotka ovat seuraavana päivänä taas likaisia, pölyisiä ja rikkonaisia. Perheenemäntä raataa marssimalla paikallaan, hän ei tee mitään, hän vain ylläpitää nykyistä tilaan, hän ei pääse kokemaan minkään positiivisen Hyvän valloittamista.” (de Beauvoir 1949/1981, s. 253.)

Beauvoirin kuvaus kotitöistä kertoo monotonisesta rutiinista, joka ei koskaan pääty vaan toistuu samanlaisena päivästä ja vuodesta toiseen. Hän vertaakin taloustöitä rangaistukseen, joka kreikkalaisen mytologian mukaan annettiin ihmisistä kauneimmalle ja viisaimmalle: Sisyfoksen tuli vierittää suuri kivi mäen päälle ja kiven vierittyä alas mäkeä toistaa sama uudestaan ja uudestaan. Beauvoirin mukaan ”naisten työt” ovat luonteeltaan ylläpitäviä, ja siten eroavat miesten muuttuvista ja kehittyvistä tehtävistä. Sama ylläpitämisen ja kehityksen logiikka esiintyy Beauvoirin eksistentialistisessa filosofiassa, jossa immanenssi pitää naisen aloillaan ja transsendenssi kohottaa miehen. Simone de Beauvoirilla oli omaa rahaa ja omaa tilaa ja hän omisti elämänsä kirjoittamiselle ja ajattelulle. Samoin kuin Märta Tikkanen, Fredrika Runeberg ja Virginia Woolf myös Simone de Beauvoir jakoi elämänsä kirjoittavan miehen kanssa, mutta työskentely-ympäristö ja mahdollisuudet erosivat muista tarkastelemistani naisista.

Onko ratkaisu tasa-arvoiseen kotityöhön siis perheinstituution hylkääminen Simone de Beauvoirin tapaan vai riittääkö vähemmän radikaali tiskivuorofeminismi? On vaikea sanoa oliko Beauvoir lopulta tyytyväinen tekemiinsä valintoihin, ainakin hän sai kirjoittaa rauhassa eikä joutunut tekemään asuinkumppaninsa osuutta kotitöistä. Todennäköisesti hänellä oli kotiapulainen, ellei hän asunut hotellissa ja syönyt ravintoloissa. Ilman suurta rahamäärää kotitöistä vapaa elämäntapa ei ole mahdollista, mikä myös tekee ymmärrettäväksi Woolfin vaatimuksen omasta rahasta kirjoittamisen ehtona. Taloudellinen riippuvuus miehestä johtaa helposti kiitollisuuden talouteen vielä nykyäänkin. Omalla kohdallani taidan edelleen yrittää pitää kiinni naurettavilta tuntuvista kahdesta pyykkikorista.

"Normaali" ruumis

Kuluvana keväänä julkisuudessa on ollut paljon puhetta lihavuudesta; lihavista lapsista, lihavista vanhemmista ja lihavasta kansasta. Periaatteessa vellova lihavuuskeskustelu ei yllätä, sillä niin tapahtuu joka kevät, koska lehdet myyvät numeroitaan toistuvilla "hophop, kesäkuntoon!" -jutuillaan. Tämänhetkisen keskustelun erottaa niistä se, että siinä puhutaan todellisesta lihavuudesta (ei vain siitä ikuisesta viiden kilon pudotuksesta) ja maalaillaan jopa uhkia kansanterveydelle ja -taloudelle. Tässä kuvattomassa, asiatekstin dominoivassa keskustelussa lihavuus näyttäytyy ongelmana, kurittomuutena, josta tulisi "rangaista" esimerkiksi normaalipainoisia korkeammalla verotuksella. Lihavuus on vika, lihavan oma sellainen. Millaista on olla lihava tällaisten representaatioiden keskellä? Median ohella myös muut instituutiot, kuten lääketiede, koulu ja uskonto, vaikuttavat käsitykseen hyvästä ruumiista. Tässä tekstissäni aion tarkastella lihavuutta institutionaalisen vallan näkökulmasta, mikä tuo Michel Focaultin väkisin mukaan kirjoitusprosessiin.

Olen tutustunut Focaultiin toisen käden lähteen, Hannele Harjusen, kautta. Focault'n näkökulma kiinnittyy nähdäkseni sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka mukaan todellisuus on rakennettua. Hänen parasta antiansa lihavuusdilemmaa puidessa on huomio siitä, että myös valtaa pitävien instituutioiden tieto on rakennettua ja siten suhteellista. Aikamme "tietona" hyvästä, normaalista ruumiista on ensisijaisesti pidetty lääketieteen tarjoamaa näkemystä. Sillä on ollut valtaa määrittää normaaliuden rajat ruumiissa konkreettisesti, mitattavasti ja sitä kautta valtaa suoraan ihmisten elämän muotoutumiseen. Lääketiedettä voisi mielestäni kuvata isoksi, vallitsevaksi tarinaksi, jossa asetetaan normaaliuden ja epänormaaliuden rajat, jos haluaa välttää diskurssin käsitteen. Sille tyypillistä on tiedon tuottamisen ja hallussa pitämisen keskittyminen asiantuntijoille, mikä ei ole harvinaista muillakaan nykyisen yhteiskunnan alueilla. On kuvaavaa, että Helsingin Sanomien (18.2.07) juttu lihavuudesta alkaa viittauksella todellisiin asiantuntijoihin. "Ylipainoiset tietävät kaiken laihduttamisesta, mutta eivät silti pääse kiloistaan pysyvästi eroon. He tuntevat parhaiten myös liikakilojen haitat, hehän niistä kärsivät. He sairastavat, heitä haukutaan ja heidät leimataan. Miksi he silti pysyvät ylipainoisina? Mikä heidän mielestään auttaisi laihduttamaan? Toimittaja Anna-Stiina Nykänen kysyi kerrankin heiltä itseltään."

Yhteiskunnan jäsenet sisäistävät asiantuntijoiden tarjoaman tiedon, haistavat ideaalin. Ideaali ruumis on hoikka; pyrkimys mukautua ihanteeseen johtuu pikemmin sosiaalisista vaatimuksista kuin terveydellisistä. Tästä muotoutuu helposti kuva, että ihmiset, etenkin me naiset, imuroimme passiivisesti institutionaalisen vallan itseemme. En tunne Focault'n ajattelua niin hyvin osatakseni sanoa, tarkoittaako hän tätä. Naomi Wolf on Harjusen mukaan sanonut: "keskeistä ei ole naisen kauneus vaan tottelevaisuus." Tätä taustaa vasten naisen lihavuuden voi nähdä juuri kurittomuutena, sillä hän ei ole ollut niin kuin olisi kuulunut vaan on ottanut tilaa haltuunsa konkreettisesti.

Kotirouva ja tekemisen puute

Ajattelin mainita yhden feministisen kirjallisuuden klassikon ja valitsin lopulta Charlotte Perkins Gilmanin novellin ”The Yellow Wallpaper” (1899). Se muistuttaa minua eräästä Udolphon teemasta: niin kuin Emily päätyi etsimään yliluonnollisia selityksiä kokemuksilleen eläessään sekä henkisesti että fyysisesti rajoitettua elämää, niin myös novellin kertoja reagoi työn puutteen aiheuttamaan stressiin menettämällä otteensa todellisuudesta. Novellin taustalle ovat Gilmanin omat kokemukset siitä hoidosta, jota hän sai kärsiessään melankoliasta ja joka koostui ehdotuksista elää kotielämää sekä välttää kirjoittamista. Novellilla on siis itse kirjailijan mukaan melko selvä tarkoitus: osoittaa, mitä vahinkoa voitiin saada aikaan ”suojelemalla” naisia rasitukselta. Mielestäni ”The Yellow Wallpaper” toimii tämän lisäksi hyvin myös juuri novellina ja kertomuksena mielenterveyden järkkymisestä, ei ainoastaan selkeänä viestinä Gilmania hoitaneelle lääkärille.

Kertoja on tietoinen siitä, että hänen mielipiteensä omasta tilastaan ei ole paljonkaan arvoinen kun sitä vastaan asetetaan lääkärien auktoriteetti. Hän tuntee että tarvitsisi jotain tekemistä kun taas häntä ympäröivät ihmiset kehottavat häntä lepäämään. Kertoja joutuu piilottamaan kirjoituksensa, jättää lapsensa hoidon palvelijalle ja joutuu marginalisoiduksi taloudenhoitajana kälyn huolehtiessa käytännöllisistä tehtävistä. Koska hänellä ei ole mitään keinoa ilmaista itseään, hänen mielikuvituksensa ja energiansa alkavat pyöriä pakkomielteenomaisesti erään huoneen tapetin tutkimisen ympärillä. Kertoja käsittelee tapetin kautta tunteitaan siitä, että hänen käyttäytymistään valvotaan ja rajoitetaan jatkuvasti. Nainen, jonka kertoja luulee olevan tapetin vankina, on nöyryytetty hiipiessään ympäriinsä päiväsaikana, niin kuin kertojakin oli kun hän uskaltautui esittämään mielipiteensä; varjojen turvissa nainen ravistaa kaltereita, niin kuin kertojakin jatkaa kirjoittamista ollessaan toisilta piilossa. Kertoja itse kokee lopullisen hermoromahduksensa vapauttavana: tuhoamalla tapetin hän on saavuttanut jotakin ja päässyt epäsuorasti hyökkäämään niitä rajoituksia vastaan, jotka eivät jättäneet hänelle mitään tehtävää tai määräysvaltaa talossa.

Novellin voi löytää myös netistä tästä osoitteesta:
http://www.library.csi.cuny.edu/dept/history/lavender/wallpaper.html

Median piirtämä ruumis

Jenny Dahlberg, ylipainoinen toimittaja, poseerasi uimapuvussaan kuin missi konsanaan kirjansa Sopivasti lihava (Tjock 2003) kannessa – ja aiheutti pienimuotoisen kohun varsinkin kotimaassaan Ruotsissa. Ei ole totuttu, että lihava nainen esiintyy mediassa samaan tapaan seksikkäästi kuin hoikka sisarensa. Varsinkaan siihen ei ole totuttu, että hän ei tunnu yhtään häpeävän itseään.

Katariina Kyrölä tuo representaatioiden näkökulman ruumiillisuuteen ja lihavuuteen. Hän kirjoittaa julkisissa tekeleissä esitetyistä ruumiista artikkelissaan Ruumis, media ja ruumiinkuvat pohtien niiden suhdetta hengittävään ja hikoavaan, elävään, naisruumiiseen. Yleistä olettamusta siitä, että edellinen vaikuttaa suoraan jälkimmäiseen, on kritisoitu "viestinnän lääkeruiskumalliksi"; median vaikutus yksilöihin ei voi olla yhtä suoraviivaista kuin lääkkeen vaikutus potilaaseen. Mediassa esitettyjä ruumiin kuvia on kuitenkin mielekästä tutkia, koska käsitykset ja kokemukset ruumisihanteista muotoutuvat ainakin osittain sen perusteella, kuinka erilaisia ruumiita esitetään. Nykyajan kuvissa piirtyy kapea ruumisihanne, joka estää erilaisuuden näkemisen hyväksyttävänä tai ihailtavana. Minusta tämä on omituista suhteessa siihen, että nykyisessä individualismissa pyritään yksilöllisyyteen ja erilaisuus on tärkeä arvo. Erilaisuus sallitaan ilmeisesti vain tietyissä rajoissa. Kukaan ei juhli "eksoottista" lihavuuttaan

Kyrölä koettaa jäsentää feminististä keskustelua aiheesta ja löytää siinä kolme tasoa. Ensinnä ovat todellisuudessa elävät, kokevat naisten ruumiit. Toisena puolestaan ovat naisen ruumiin kuvat, joita mediassa ja elokuvissa esitetään. Kolmannen tason muodostavat ruumiinkuvat, eli se, kuinka lihaa olevat naiset näkevät itsensä ja muut suhteessa sekä elettyyn ruumiiseensa että mediassa esiintyviin kuviin. Tämä taso on kuin naisten ja kuvien välinen tila, jossa he suhteuttavat itsensä kuviin. Se voi sisältää käsityksen oman ruumiin koosta, muodosta ja viehättävyydestä, mutta se ei välttämättä täsmää muiden käsitysten kanssa. Feministisessä keskustelussa on eri aikoina ollut erilaisia näkemyksiä kauneusihanteista. Niitä yhdistää se, että ruumiin normittamista ja ulkonäköihanteita pidetään vahvoina yhteiskunnallisen ja kulttuurisen vallankäytön välineinä. Kyrölä on rakentanut artikkelinsa punaiseksi langaksi naisruumiin representaatioiden suhteutumisen kulloiseenkin feministiseen keskusteluun, mutta minä en aio kiinnittää siihen erityisesti huomiota tässä tekstissäni.

Tapaa katsoa ruumiin kuvia on teoretisoinut Kyrölän mukaan muun muassa Laura Mulvey. Hän on tutkinut elokuvan tarjoamia katsomisen paikkoja ja on sitä mieltä, että nainen asetetaan perinteisessä elokuvassa passiiviseksi katseen kohteeksi. Elokuvassa tarjotaan yleensä rajallinen määrä tapoja katsoa. Naiskatsoja voi samaistua vain joko passiiviseen naisobjektiin, jolla kaunis vartalo tai mieheen, joka katsoo naista haluten mutta halveksuen. Ann Doan taasen on esittänyt naiskatsojan ja naisen kuvan lähestyvän toisiaan, jolloin naiskatsoja joko imeytyy kuvaan tai hylkää sen kokonaan kääntämällä katseensa pois. Kyrölä huomauttaa, että erityisen hyödyllistä Mulveyn ja Doanen ajatuksissa on heidän tapansa nostaa esiin patriarkaalisen yhteiskunnan syvärakenteiden ja tiedostamattoman ulottuvuuden vaikutukset naisen kuvaamisen konventioihin. He myös osoittivat, että naisruumiin kuva populaarimediassa on rakennettu palvelemaan monia valta-asetelmia, jotka peitetään luonnollisuuden illuusiolla

Kyrölä kirjoittaa myös alkuperäisesti Jane Feurin esittämästä kysymyksestä, onko lihavan naisen esittäminen mediassa haluttavana objektina, katseen kohteena, yhtä huono asia kuin hoikan naisruumiin representoiminen sellaiseksi. Feurin mielestä eroottinen objektivointi voi olla jossain määrin vapauttavaa lihaville naisille, koska se on ainoa tapa päästä valtamediaan muutoin kuin naurun, säälin tai inhon kohteina. Anne Hole on puolestaan toisella kannalla: esimerkiksi jos lihavan naiskoomikon pyrkimys seksiobjektiksi on tapahtunut normeille nauravan kurittomuuden kustannuksella, sitä ei voida nähdä naista vapauttavana asiana.

Kyrölä vertailee ymmärryksiä lihavasta ja anorektisesta naisruumiista kiinnostavalla tavalla. Ymmärsin hänen tekstiään niin, että hän puhuu aiemmin mainitusta kolmannesta tasosta, eli, kuinka elävät naiset suhteutuvat median tuottamiin kuviin. Anorektista ruumista voidaan pitää yhtäältä miehisen katseen ja hoikan kauneusihanteen kuuliaisena sisäistämisenä, ja tällöin lihavuus on kurittomuutta suhteessa kauneusihanteeseen. Toisaalta sekä anorektinen että lihava naisruumis jäsentyvät androgyyneiksi kaksinapaiseen sukupuolijärjestelmään nähden. Kolmas ja kiinnostavin on Susan Bordolta lähtöisin oleva tapa nähdä laihduttamisen tarkoittavan anorektikolle itselleen itsekuria ja oman elämän haltuunottoa, joita nykyisessä länsimaisessa maailmassa arvostetaan. Tällöin hoikkuus on taistelua naisruumiiseen perinteisesti liitettyjä määreitä vastaan, kuten kontrolloimattomuutta, pehmeyttä ja heikkoutta.

Kyrölä, Katariina (2006). Ruumis, media ja ruumiinkuvat. Teoksessa Mäkelä, Anna; Puustinen, Liina ja Ruoho, Iiris (toim.): Sukupuolishow. Johdatus feministiseen mediatutkimukseen. Tampere: Gaudeamus

Virginia Woolf

Virginia Woolf (1882–1941) oli englantilainen, modernistinen kirjailija, joka kirjoitti lukuisia romaaneja ja esseitä. Oma huone (A Room of One’s Own) vuodelta 1929 on yksi hänen kuuluisimmista teoksistaan, jota pidetään myös feministisen ajattelun klassikkona. Woolfin vanhemmat kuuluivat englantilaiseen yläluokkaan ja Virginia Woolf kasvoi kirjallisuutta korostavassa ympäristössä ja hänet koulutettiin kotona. Woolfin lapsuus ei kuitenkaan ollut vain keveitä sanoja: Virginia Woolfin ollessa 13-vuotias hänen äitinsä kuoli ja velipuolet käyttivät Virginiaa ja hänen sisartaan seksuaalisesti hyväksi. Virginia Woolf avioitui 1912 kirjalija Leonard Woolfin kanssa, mutta heidän avioliittonsa oli enemmän ystävyyttä kuin mitään muuta, ja Virginia Woolfilla oli useita naissuhteita elämänsä aikana. Rankka lapsuus johti mielen epätasapainoon, ja lopulta Woolf hukuttautui vuonna 1941.

Teoksessaan Oma huone Woolf kirjoittaa naisista ja kirjallisuudesta. Hän esittelee eri naiskirjailijoita ja pohtii naisten mahdollisuuksia kirjoittaa sekä naiseuden merkitystä kirjallisuudelle. Naisten kirjoitustyön edellytyksinä Woolf pitää omaa huonetta ja omaa rahaa. Edellinen takaa omaa rauhan, sillä naiset joutuvat muuten kirjoittamaan ”yhteisessä olohuoneessa”, alttiina keskeytyksille. Jälkimmäinen tuo puolestaan muassaaan vapauden ja joutilaisuuden, tosin Woolf painottaa, ettei kenestäkään – naisesta eikä miehestä – voi tulla menestyvää kirjailijaa ilman rahaa, sillä ”älyllinen vapaus riippuu aineellisista seikoista”. (Woolf 1929/1990, s. 140.) Vaikka teoksen kirjoittamisesta on jo lähes vuosisata, kirjan sanoma on valitettavan ajaton.

Wolf siis vaatii naiselle omaa, lukollista huonetta sen vuoksi, ettei häntä koko ajan häirittäisi. Jos perheellinen nainen yrittää kirjoittaa kotonaan, hän joutuu tekemään sen hulinan keskellä ja siten, että hänet alati keskeytetään. Myös Märta Tikkanen sai huomata tämän: hänen puolisollaan Henrikillä oli oma työhuone aluksi kaupungin keskustassa, sitten samassa rivitaloyhtiössä kuin missä Tikkaset asuivat. Märtalla ei ollut omaa huonetta, vaan hän kirjoitti öisin, kun lapset olivat käyneet nukkumaan. Myöhemmin hän sai käyttöönsä naapurin asunnon muutamaksi tunniksi joka päivä, jossa sai kirjoittaa rauhassa. Fredrika Runeberg puolestaan kirjoittaa alakerran huoneesta, jossa asui lastensa kanssa, ja mainitsee yläkerrassa sijaitsevat ”[J.L.] Runebergin kolme huonetta”.

Luovan työn vaatii taloudelliset ja sosiaaliset edellytykset. Woolf ajattelee naisen ominta aluetta kirjallisuudessa olevan runouden, mutta ympäristön häiriötekijät ovat pakottaneet ensimmäiset naiskirjailijat kirjoittamaan romaaneja, sillä Woolfin mukaan romaanin kirjoittaminen ei vaadi niin suurta keskittymistä. Kiinnostavaa on myös Woolfin huomio siitä, kuinka kirjoitettu kieli ja kirjallisuuden genret ovat miesten luomia, eivätkä siten voi vastata naisten tarpeita. Hän myös kirjoittaa, että hyvä kirjallisuuden määrittävät niin ikään miehiset normit, jotka eivät anna arvoa naisten elinpiirille. Omana aikanaan, siis 1900-luvun alussa, Virginia Woolf on huomaavinaan, kuinka kirjoittavien naisten asema on muuttunut, eivätkä naiset enää kirjoita niinkään itseilmaisun keinona, vaan käyttävät kirjoittamista taiteena. Tulkitsen tämän niin, että tukahdutettuna nainen on kirjoittanut selviytyäkseen, kirjoittamisen pakosta, kun taas 1900-luvulle tultaessa naisen lisääntyneet oikeudet ja mahdollisuudet ovat vapauttaneet naiset myös kirjallisuuden saralla. Fredrika Runeberg kertoi pakostaan ilmaista itseään ja kirjoittaa edes päänsä sisällä silloin kun se ei käytännössä ollut mahdollista. Toisaalta kuitenkin myös Märta Tikkanen kirjoittaa, kuinka yölliset kirjoitussessiot olivat tapa kestää arkea.

Lähteenä Wolfin elämästä käytetty Wikipediaa, http://en.wikipedia.org/wiki/Virginia_Woolf Lisää tietoa Virginia Woolfin ajattelusta saa Klassikkogalleriasta http://www.helsinki.fi/kristiina-instituutti/klassikkogalleria/woolf/index.htm.

Goottilainen kauhuromaani III

Goottilaisen kirjallisuuden toista ääripäätä edustaa Matthew Lewisin romaani The Monk (1796), jota voisi kuvailla aikansa menestyksekkääksi ja laajasti halveksituksi B-elokuvan vastineeksi. Tarkoituksena oli shokeerata ja mennä hyvän maun rajan yli. Romaanin lähestymistapa aiheisiinsa osoittaa sen, millainen ero oli lajityypin menestyksekkäiden ja sivistyneiden naiskirjailijoiden ja sen huonosta maineesta laajalta vastuussa olevien transgressiivisten ja yliampuvien romaanien välillä. Minusta se muodostaa sopivan vertailukohteen Udolpholle ja sen naishahmoille, jos ottaa lähtökohdaksi erään Virginia Woolfin huomautuksen: miehille ei asetettu samoja korkeita siveyden standardeja ja he olivat vapaampia kirjoittamaan aiheista, joiden olemassaolosta kunnon nainen ei voinut tunnustaa olevansa edes tietoinen.

Anti-katolisuudesta syytetty romaani kuvaa espanjalaisen inkvisition aikaisen kirkon tekopyhänä ja todellisen moraalisuuden tukahduttavana instituutiona, joten ei ehkä ole niin yllättävää, että avioliitosta pidättäytyminen on pikemminkin pahe kuin hyve, minkä nimihenkilö Ambrosion täydelliseksi muodostuva moraalinen korruptio osoittaa. Mutta huomionarvoista on se, että Lewis ei tunnu täysin tuomitsevan avioliiton ulkopuolista seksuaalisuutta. Vaikka Ambrosion lankeemus alkaa hänen suhteestaan Matildaan, hänen suurin syntinsä on lopulta hänen julmuutensa ja valmiutensa keksiä oikeutus jokaisella rikokselleen toisia ihmisiä kohtaan. Mutta nunna Agnes, joka rikkoo valansa rakastamansa miehen tähden ja synnyttää aviottoman lapsen, pääsee lopulta naimisiin korkea-arvoisen rakastettunsa kanssa. Ainakin tässä Lewis näyttää välttävän kaksinaismoraalin. Molempia hahmoja rajoittavat hänen kritiikkinsä kohteeksi joutuvat katoliset normit, jotka estävät uskonnollisuuden ja maallisen rakkauden yhteensovittamisen. Molemmat syyllistyvät, yleistetysti sanoen, samaan syntiin. Mutta Agnesia ei tuomita ankarammin sen takia, että hän on nainen; päinvastoin, hän saa Lewisin sympatian puolelleen, sillä hänen motiivinsa eivät olleet itsekkäät. Kun hän joutuu toisten nunnien rankaisemaksi raskauden paljastuttua, heidän armoton reaktionsa esitetään moraalisesti tuomittavana. Tarinan sankarit eivät menetä luottamustaan Agnesin moraalisuuteen. Myös tarinassa esiintyvät sivuhenkilöt tukevat tätä ajatusta rakkauteen pohjautuvasta seksuaalisuudesta positiivisena eikä vain syntisenä piirteenä naisessa. Tarinan toisen naispäähenkilön, Antonian, esitetään olevan Ambrosion aikeiden avuton uhri juuri siksi, että hänen äitinsä yritti tiukkojen siveyskäsitysten takia pitää hänet täysin tietämättömänä edes seksuaalisuuden mahdollisuudesta.

Radcliffen olisi mahdotonta kuvitella käsittelevän samoja aiheita kuin Lewis, joka tähtäsi lukijoiden shokeeraamiseen. Mutta vaikka hän ei voinut tai halunnut käsitellä kaikkia asioita yhtä suorasti, Emily on monipuolisemmin kehitelty ja vahvempi hahmo kuin Agnes ja Antonia. Jälkimmäiset ovat kauniita ja uskollisia, ohuita ja stereotyyppisiä täydellisyydessään. Agnesin seksuaalisuus on kuitenkin kiinnostava esimerkki siitä, miten mieskirjailijoilla oli myös mahdollisuus tuoda julkisuuteen näkemys ihanteesta poikkeavasta piirteestä naishahmossa, jota ei lopulta tuomita sen takia. Tämä tapahtui kylläkin romaanissa, joka on kaukana korkeakirjallisuudesta, mutta The Monk oli lopulta hyvin laajalti tunnettu. Olisi kiinnostavaa lukea joitakin esimerkkejä siitä, miten aikalaiset reagoivat Agnesin hahmoon.

Liian paksu perhoseksi - kysymyksiä feminiinisyydestä

Hei nainen, miksi sinä olet joskus laihduttanut? Terveydellisten seikkojen vuoksi? Koska olet kadottanut vanhat mittasi? Vai oletko halunnut kaunistautua? Kenties olet yrittänyt olla naisellisempi; pieni, siro ja kompakti. Minä ainakin olen yrittänyt.

Hannele Harjunen kirjoittaa vartalon normatiivisen koon ja muodon liittyvän kysymykseen hyvästä naiseudesta. Isoa vartaloa pidetään maskuliinisena naisellakin; se tuo siten uskottavuutta mutta vie kauas hyväksyttävästä naiseudesta ja seksuaalisuudesta. Nykyään "kunnon" naisen ruumis on hoikka, kiinteä, siro ja vähän tilaa vievä, toisin sanoen feminiininen. Lihava nainen ei ole "normaali". Harjunen näkee, että lihava nainen ylittäessään nämä naisvartalon mitat valtaa myös yhteiskunnallista ja sosiaalista tilaa. Normin rikkominen voisi näin tarkoittaa toimijuutta ja päätäntävaltaa oman itsen suhteen, perinteisen feminiinisyyden ylittämistä. Harjunen tukeutuu Iris Marion Youngiin. Tämä on kirjoittanut siitä, kuinka yhteiskunnallinen kontrolli rajoittaa naista sekä symbolisesti että suoraan ruumiiseen kohdistuen. Tällä kontrollilla on vaikutuksensa esimerkiksi siihen, miten nainen ottaa tilan haltuunsa. Nainen tyypillisesti istuu jalat siivosti yhdessä, pissaa kyyryssä ja elehtii pienesti. Harjunen sanoo: "(l)iiallinen tilan ottaminen ja liikkeiden avoimuus altistaa naiset objektivoinnille, jonka seuraava looginen askel on ruumiiseen tai ruumiin tilaan tunkeutuminen. Ääriesimerkki tästä on raiskaus, mutta yleisiä ovat sitä hienovaraisemmat ja arkisemmat tapaukset, kuten naisellisen tilankäytön oppiminen. Naiset suojelevat itseään elämällä pienessä tilassa ja rajoittamalla itseään, olevat feminiinisiä.

Nämä kysymykset lihavan naisen feminiinisyydestä tai sen ylittämisestä tuovat mieleeni Kate Milletin. Hän paikantuu 1960-70-lukujen amerikkalaisiin radikaalifeministeihin ja katsoo pääteoksessaan Sexual Politics naisten olevan loukussa feminiinisyyden häkissä. Hän, ajalleen tyypillisesti, mielsi naissorron syyksi patriarkaatin. Sosiaalinen sukupuoli on rakentunut patriarkaattisen vallan alla. Naiset ovat sosiaalistuneet feminiinisiksi (alemmiksi) ja miehet maskuliinisiksi (ylemmiksi). Milletin mielestä naisten tulisi kieltäytyä feminiinisestä roolista vapautuakseen alistuksesta. Tämä tapahtuisi siirtymällä androgyniaan, johon poimittaisiin hyviä feminiinisiä ja maskuliinisia ominaisuuksia. Sen jälkeen olisi vain hyviä, androgyynisia ominaisuuksia.

Sekä Milletin että Harjusen ajattelussa nähdään ongelmana se, millaiseksi feminiinisyys määrittyy. Tosin heillä on keskenään erilaiset painotukset. Lihavuus on ei ole ongelma vaan se, että se stigmatisoidaan. Naiseus ei ole ongelma vaan se, että se sallitaan vain kapeassa merkityksessä.

Varhaisia suomalaisia naiskirjailijoita

Vasta muutama vuosi sitten havahduttiin siihen, että Suomestakin löytyy 1800-luvulta useita naiskirjoilijoita. Itse asiassa nämä ruotsinkieliset naiset loivat perustaa suomalaiselle romaanikirjallisuudelle. Turussa näitä on tutkittu. (Fredrika Wilhelmina Carstens; Charlotta Falkman; Maria Kraftman; Vendela; Fredrika Runeberg)

Nimimerkki Wendelan Elisabet-romaani on käännetty suomeksi 1999 ja Fredrika Runeberg tunnettiin tietysti jo vähän aiemmin. Pyykki-Iidalle Elisabetin kolmiodraama oli jännä lukukokemus. Pyykki-Iida ei olisi voinut kuvitellakaan nuorempana, että tällaisia kirjailijoita on. Minna Canth ja Maria Jotuni sentään joinkuin kuuluivat kirjalliseen kaanoniin jo Iidan kouluaikana, mutta ei heitä sentään koulussa luettu. Muut sai sitten pikku hiljaa löytää itsekseen ja vähitellen naistutkimuksen kautta.

Grönstrand, Heidi: Naiskirjailija, romaani ja kirjallisuuden merkitys 1840-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.

Launis, Kati: Kerrotut naiset. Suomen ensimmäiset naisten kirjoittamat romaanit naiseuden määrittelijöinä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.

Grönstrand, Heidi: Puheenaiheena perhe: melodraama yhteiskunnallisen keskustelun välineenä naisten kirjoittamissa romaaneissa 1840-luvun Suomessa. 13 (2000) : 3, s. 42-56.

Lappalainen, Päivi, Grönstrand, Heidi & Launis, Kati (toim.) Lähikuvassa nainen. Näköaloja 1800-luvun kirjalliseen kulttuuriin. SKS 2001.

Goottilainen kauhuromaani II

Lyhyesti vielä Radcliffestä ennen kuin siirryn seuraavaan. Näyttää siltä, että hän pääsee populaarikulttuuriin mukaan ainakin jossakin mielessä. Austenista on tehty uusi hyvin laajalta osin fiktiivisestä materiaalista koostuva elämänkertaelokuva, Becoming Jane, ja yksi sen lisäyksistä historiaan on kuulemma ollut nuoren Austenin ja Radcliffen tapaamisen kuvaaminen. Saa nähdä millaisena elokuva esittää Radcliffen ja hänen teoksensa, mutta ehkäpä se osoittaa katsojille, että joitakin menestyneitä naiskirjailijoita oli ollut ennen Austeniakin (useimmiten perinteiset kirjallisuuden kaanonit eivät sisällä häntä edeltäneitä naisia, vaikka Wollstonecraftin poliittinen ajattelu saattaa saada maininnan).

Perintöoikeuden lisäksi Radcliffe painottaa myös matkustamisen ja luovuuden merkitystä. Niiden merkitys Emilyn henkiselle kehitykselle erottaa hänet muista hahmoista ja nostaa hänet Radcliffen kehumaksi sankarittareksi, ei vain päähenkilöksi. Miespuolisten auktoriteettien moraalisuutta arvioitaessa yksi kriteereistä on heidän suhtautumisensa henkisten ominaisuuksien arvoon. Emilyn isä rohkaisee hänen koulutustaan, korostaen sekä tarpeellista rationaalisuutta, joka voi auttaa häntä kohtaamaan haasteet, että tunteellisuutta, joka mahdollistaa taiteellisen luovuuden ja ei-materiaalisten arvojen tunnustamisen. Montonin luoma ilmapiiri taas estää Emilyä ilmaisemasta itseään kirjoittamisen kautta, niin kuin hänellä oli tapana. Emilyn täytyy turvautua oppimaansa itsekuriin ja rationaalisiin argumentteihin puolustaakseen perintöään, mutta tämä puoli koulutuksesta ei yksin riitä. Hän kärsii yhä lisääntyvästä rasituksesta ympäristössä, joka ei tunnusta hänen oikeuttaan henkiseen ilmaisuun ja jossa hänen ainoa tarkoituksensa on toimia objektina, jonka Montoni yrittää myydä tutulleen omia suunnitelmiaan edistääkseen. Emily pääsee Montonia ja hänen tuttaviaan hetkellisestä pakoon ”matkustamalla” Udolphon linnan sokkelomaisissa käytävissä. Nämä episodit, vaikka ne eivät olekaan aktiivisia tai atleettisia modernissa mielessä, auttavat häntä kuitenkin hetkeksi suhtautumaan järkevämmin niihin yliluonnollisiin kauhukuviin, jotka täyttävät hänen mielensä Udolphossa silloin, kun hänellä ei ole mahdollisuutta mielekkääseen työhön. Vaikka Radcliffe lopulta päättääkin tarinan Emilyn konventionaaliseen avioliittoon, hänen tekstissään on kuitenkin läsnä ajatus siitä, että onni ja eheys vaativat produktiivisia ja henkisesti stimuloivia päämääriä. Emily jää yksityiseen sfääriin, mutta romaanin lopussa hän on saavuttanut liikkumavapauden sen sisällä: hän on vapaa lähtemään ja palaamaan kuten itse päättää, talo, jossa hän asuu aviomiehensä kanssa, on hänen perintönsä, ja tämä tunne fyysisestä vapaudesta mahdollistaa luovuuden.

Goottilainen kauhuromaani

Goottilaiset kauhuromaanit alkoivat saavuttaa Englannissa suosiota 1700-luvun loppua kohden. Yksi aikakauden menestyneimmistä kirjailijoista oli Ann Radcliffe, jonka The Mysteries of Udolpho (1794) on esimerkki sen ajan kirjallisuuden goottilaisuudesta ikonisimmillaan: se sisältää nuoren sankarittaren, uhkaavan roiston ja hänen linnansa, yliluonnolliselta vaikuttavia tapahtumia ja runsaasti perhesalaisuuksia. Radcliffen aikalaiset tunsivat hänen teoksensa, joten lukuisat niitä parodioineet kirjailijat pystyivät olettamaan lukijoiden tietävän mihin he viittasivat (mistä Austenin Northanger Abbey on kuuluisin esimerkki), mutta sittemmin Radcliffen kontribuutio näyttää jääneen tietyssä määrin unohduksiin. Shelley, Poe ja Stoker ovat ne nimet, jotka mainitaan varhaisesta kauhukirjallisuudesta keskusteltaessa. Olen kuitenkin huomannut, että Radcliffe tuntuu kiinnostavan feministisiä kirjallisuudentutkijoita. Ellen Moers on kirjoittanut Radcliffen matkustavista sankarittarista, jotka joutuvat jättämään turvapaikkansa, kiertämään maailmalla ja matkustamaan tietyssä mielessä myös linnojen sisällä yrittäessään selvittää niiden salaisuudet. Varsinkin tämä jälkimmäinen kiinnostaa minua, sillä Radcliffen Udolphossa yksityinen sfääri ei ole sankarittarelle ainoastaan naisen luonnollinen paikka, vaan myös vaaroja täynnä oleva, tuntematon ympäristö, joka muodostaa uhkan hänen itsemääräämisoikeudelleen.

Lyhyesti 1500-luvun Ranskaan ja Italiaan sijoittuvan romaanin juonesta: maalaisaateliin kuuluvan Emilyn isä kuolee heidän yhteisellä ulkomaanmatkallaan ja kotiin palattuaan hän jää tätinsä suojatiksi. Tädin avioiduttua epämääräisen menneisyyden omaavan Montonin kanssa he matkustavat Italiaan ja lopulta Udolphon linnaan; huhutaan, että Montoni oli tehnyt murhan periäkseen sen. Emilyn täti kuolee huonon hoidon seurauksena ja Emily itse jää vangiksi linnaan. Hänen täytyy löytää keino estää Montonia ottamasta tädin jättämään perintöä omaan haltuunsa väärin perustein, vastustaa Montonin yrityksiä painostaa häntä luopumaan isänsä aikaisemmin jättämästä perinnöstä ja pyrkiä jotenkin pakenemaan tiukasti valvotusta Udolphosta. Kaiken lisäksi Udolphon synkällä menneisyydellä näyttää olevan jokin yhteys sukusalaisuuteen, josta Emilyn isä pitkään vaikeni. Juoni kuulostaa kliseiseltä vaikka ei olisi goottilaista kirjallisuutta lukenutkaan, mutta Radcliffe loi tai ainakin popularisoi suuren määrän lajityypin kliseistä. Hän antoi myös naishahmojen kokemuksille ja heidän elämissään tärkeille asioille keskeisen aseman.

Erilaiset kodit ja naisten omaisuudet ovat keskeisiä romaanille. Montoni yrittää enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi viedä tarinan naisilta heidän lailliset oikeutensa sekä rajoittaa heidän liikuntavapauttaan kodinkin sisällä. Kuitenkin Emilyn itsepintaisuus ja loogiset argumentit mahdollistavat sen, että hän onnistuu hidastamaan Montonin suunnitelmaa. Tämän ansiosta hänelle tarjoutuu tilaisuus paeta; hän on onnekkaampi kuin tätinsä tai Udolphon aikaisemmin omistanut sukulaisnainen. Juonessa jatkuvasti läsnä olevat esimerkit naisille kuuluvasta omaisuudesta ja se, että Emily ja hänen miehensä (Ranskaan jäänyt kosija, jonka hän tapaa uudelleen romaanin lopussa) asettuvat lopulta asumaan vaimon sukutilalle rakentavat kuvaa yhteisöstä, jossa naisella pitäisi olla oikeus määrätä kodistaan. Ei ainoastaan siksi, että yksityinen sfääri olisi hänen luonnollinen ympäristönsä, vaan myös sen takia, että hänellä voi olla sekä laillisia että moraalisia oikeuksia toimia auktoriteettina ja omistajana. Montonin vankina ollessaan Emily kokee senhetkisen kotinsa painajaisena, jotka rasittaa hänen hermojaan, rajoittaa hänen luovuuttaan ja tarjoaa vain turvattomuutta. Hänen täytyy pystyä löytämään tie pois sieltä, jotta hän voi saavuttaa hänelle kuuluvan aseman ja itsemääräämisoikeuden.

Clery, E.J. Women’s Gothic. From Clara Reeve to Mary Shelley. Salisbury: Northcote House, 2000.
Moers, Ellen. Literary Women. Norwich: W.H. Allen & Co. Ltd, 1976.

Jane Austenista vinkki

Agricola-kirja-arvostelupalvelussa on juuri ilmestynyt Raisa Maria Toivon juttu suomennetusta Jane Austenin elämäkerrasta, jonka on kirjoittanut Carol Shields. Arvion perusteella kirja ei ihan tutkimuksellinen eikä kirjallisuuskriittinen ole kuitenkaan. Löytyy parhaiten kun etsii uusiempien arvioiden mukaan. Suosittelen muutenkin Agricolan seuraamista; vaikka se on historiantutkijoiden foorumi, kirja-arvosteluja on laidasta laitaan tutkimuksen ja kulttuurin kenttää.

Helpoin tapa seurata arvioita on liittyä kulttuurintutkijoiden verkoston sähköpostilistalle. Kirja-arviot saa silloin suoraan sähköpostiinsa, samoin tietoa erilaisista tutkimukseen liittyvistä tapahtumista ja sempoista. Siitä ja kaikista muistakin humanistisista ja yhteiskuntatieteellisistä sähköpostilistoista lisätietoa - mistäs muualta kuin Agricolasta.

Toivottuja lapsia monenlaisiin perheisiin

Äitiyskysymyksistä viime vuosina on politisoitunut muun muassa kysymys siitä, kuka saa tulla äidiksi. Tai kenen tulon äidiksi hedelmöityshoidoilla yhteiskunta voi sallia. Samalla on käyty keskustelua isyydestä, isien oikeuksista ja lasten isättömyydestä.

Asia oli vuosia niin tulehtunut, ettei Suomessa meinattu saada hedelmöityshoitoja säätelevää lakia aikaan lainkaan. Viime lokakuussa se sitten viimein hyväksyttiin eri muodossa kuin mitä hallitus esitti. Keskustelua, kantoja ja taustatietoa on koottu naisparien ja "yksinäisten" naisten oikeutta hoitoihin puolustavaan sivustoon.

Käynnissä oleviin eduskuntavaaleihin liittyvää keskustelua samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeuksista puolestaan Toivottu lapsi -kampanjan uusilla sivuilla.

Äitien oikeus omaan kehoonsa- aborttti-ja rodunjalostuskeskustelua

Rodunjalostus oli erityisesti 1920-luvulla Euroopassa "muotitiede", jonka vaikutukset näkyivät myös Suomessa. Suomenruotsalaiset olivat erityisesti ihmisten luokittelun ja rodunjalostuksen kannalla. Ennen sotia myös naisliikkeessä, työväenliikkeessä ja urheiluseuraliikkeessä kannatettiin rodunjalostusta. Nätkinin kirjassa käydään läpi lehtien kirjoituksia rodunjalostuksesta. Suomen Naisten Kristillisessä Siveyslehdessä Valkonauhassa 1916-luvulla esiintyneessä professori Laimi Leideniuksen kirjoituksessa rodunjalostuksesta kirjoitettiin seuraavasti: "Taistelu alkoholia, syfilistä ja muita rotumyrkkyjä ja sotaa vastaan, joka vie rodun parhaat ainekset ja jättää rodun jatkamisen huonommille, kuuluu tietysti erottamattomasti rotuhygieniaan. Mutta yhtä tärkeää kuin huonojen ainesten poistaminen, on parempien ainesten sijaan toimiminen. Henkisesti ja ruumiillisesti terveempien ja etevämpien pitäisi ottaa suhteellisesti enemmän osaa suvunjatkamiseen. Tässäkin suhteesa ovat asiat nykyisin nurinkuriset, kun yhteiskunnan parhailla on vähän lapsia." Sodan aikana rotuhygienia-puhetta käytiin muun muassa vihollisperspektiivistä: venäläiset olivat vihollisia, jotka piti rotunsa myötä poistaa myös Suomesta. Pakkosterilointia käytettiin lähinnä perinnöllisten sairauksien kantajille, joko omasta tahdosta tai vastentahtoisesti. Tosin sterilisaatiovaatimuksen poistettavissa,"sairausluettelossa", esiintyi myös alkoholismi ja homoseksuaalisuus.

Rodunjalostuksessa käytettiin myös lempeämpiä keinoja, kuten terveysvalistusta ja sukupuolikasvatusta. Näitä neuvoja jaettiin muun muassa neuvoloissa. Aborttikeskustelua käytiin erityisesti 1930- ja 1940-luvuilla, jolloin laittomien aborttien suuri määrä huolestutti väestöpoliitikkoja. Abortit olivat väestöpoliitikkojen mielestä "...moraalittomuutta eli epäoikeutettua puuttumista niin kutsuttuun luommolliseen ja pyhään äitiyteen." Etenkin laittomia abortteja ajateltiin "suurena tuhlauksena", joiden johdosta moni nainen jäi hedelmättömäksi. Aborttikysymystä kirvoitti myös syvästi halveksittu ja häpeällinen avioton äitiys. Toisaalta aviottomat lapset olivat "perinnöllisesti arveluttavia", jolloin niiden abortointi oli hyväksyttävää, toisaalta väestönkasvua tarvittiin, joten aviottomatkin lapset saatettiin kelpuuttaa. Laittomat ja usein brutaalisti tehdyt abortit olivat erityisesti työväestön ja huonommin toimeentulevien naisten riesana. Etenkin aviottomia lapsia hävettiin, ja monasti köyhemmät äidit turvautuivat puoskareihin. Sivistyneistön ja muiden hyvin toimeen tulevien naisten oli helpompi saada abortteja jo siksikin, että heillä oli tieto abortteja tekevistä henkilöistä kuin myös varallisuutta tehdä niitä.

Vuonna 1950 hyväksyttiin ensimmäinen raskaudenkeskeytyslaki, joka salli abortit sosiaalis-lääketieteellisin syin. Tosin lakia tulkittiin käytännössä hyvin pitkälle siten, että vain todella pätevät lääketieteelliset syyt oikeuttivat lailliseen aborttiin. Sosiaalineuvoloissa jaettiin abortteja sosiaalisin syin hakevat äidit kahteen päätyyppiin: aviottomiin äiteihin ja raha-, asunto -tai avioliittovaikeuksissa oleviin äiteihin. Näille äideille mahdollistettiin aniharvoin laillinen abortti. Sen sijaan heille tarjottiin tukea ja keskusteluapua, ja heitä taivuteltiin ottamaan "tämä lapsi vielä". Tästäkin johtuen monet naiset päätyivät laittomiin abortteihin. 1950-luvulla (mies)lääkäreiden neuvonta oli varsin holhoavaa ja naisen omaa tahtoa mitätöivää. Vastentahtoisia synnyttäjiä yritettiin tsempata esimerkiksi kertomalla heille laeista ja tukitoimista, joista abortinhakijan tulisi olla kiitollinen ja synnyttää lapsi. Tukitoimista kertomalla toivottiin naisen ajattelevan, että yhteiskunta jakaa vastuun lapsesta naisen kanssa.

Nykypäivän naisella on sananvaltaa omaan kehoonsa ei-toivotuissa raskauksissa enemmän. Tosin nykyäänkin tietyt uskonnot kieltävät abortit. Jäin itse pohtimaan rodunjalostusta, josta de Beauvoirin ja Nätkinin kirjoja lukiessani minulle tuli aika kurjat fiilikset. Naisen yhteiskunnallinen luokka määritti hyvin pitkälle abortin saannin mahdollisuksia. Rodunjalostuksessa tuli mieleeni nykypäivän suhteellisen helposti saatavat raskaudenkeskeytykset, mutta myös sikiöseulonnat, joissa on mahdollisuus saada abortti esimerkiksi lapsen vammaisuuden vuoksi. Sekin on omalla tavallaan rodunjalostusta.


Lisätietoa: Beauvoir, S. de. 1981. Toinen sukupuoli. Suom. Annikki Suni. 2. painos. Helsinki: Kirjayhtymä. (Alkuperäisteos 1949.), Nätkin, R.: Kamppailu suomalaisesta äitiydestä

Äidit väestöpolitiikan lapsiluvun vetureina?

Suomalaisessa väestöpolitiikassa on jo pitkään esiintynyt tavoite lapsiluvun lisääntymisestä perhettä kohti. Suomessa perustettiin 1941 Väestöliitto edistämään kansan kasvua ja kohottamaan kansallista itsetuntoa. Kuten muuallakin Euroopassa, myös Suomessa toivottiin väestön kasvua ja epäviralliseksi lapsilukuihanteeksi määriteltiinkin kuusi lasta perhettä kohti. Sotien jälkeinen toive kansakunnan kasvuun kohdistettiin suoraan äideille; heidät kohotettiin (ainakin näennäisesti) Suomen kansan pelastajiksi. Vuonna 1945 säädetyllä maanhankintalailla pyrittiin osaltaan edesauttamaan perheen lapsiluvun kasvua. Lain pääasiallinen sisältö oli se, että ostettavan tilan hintaa alennettiin suorassa suhteessa lapsien lukumäärään. Nätkinin kirjassa esiintyvässä tekstissä Riitta Auvinen kirjoittaa käsitteestä "suomalainen nainen". Tätä käsitettä ei esimerkiksi 1945-luvulla käytetty useinkaan, vaan nainen esiintyi puheessa yleensä naisammatissa (vrt. esimerkiksi kotisisar), synnyttäjänä tai äitinä. Naiseus linkittyi voimakkaasti äitiyteen. Väestön kasvu olikin kirjattu maanhankintalakiin "vapaaehtoisena pakkona".

Riitta Auvinen kirjoittaa seuraavasti maanhankintalain tuomista vaatimuksista naista kohtaan: "Suomalaisen pienviljelijäperheen elintason kohottaminen otettiin pienviljelijän emännän mahanahasta. Oli syntynyt ns."akantappolaki". Suomalainen nainen valjastettiin vetämään hyvinvoinnin rattaita usein äärimmäisponnistuksiin asti. Naisen rinnalla ponnisteli "kylmän tilan" suota pelloksi kuokkiva mies, jonka selkä oli puolestaan takaamassa suomalaisen elintason nousun." Muun muassa tämä kirjoitus löytyy Ritva Taskisen 1991 toimittamasta Väestöliiton historiikista "Perheen puolesta. Väestöliitto 1941-1991", jota Nätkinin kirjassakin on pohdittu.

Kysymystä väestön kasvusta on liitetty naiskysymykseksi muun muassa sälyttämällä vastuu alhaisesta syntyvyydestä naisten harteiile. Naisia on esimerkiksi syytetty itsekkyydestä heidän edistäessään lapsilukumäärän rajoitusta. 1940-luvulla nainen oli ensisijaisesti uuden sukupolven synnyttäjä, ja tälle tehtävälle oli alisteisia kaikki muut naisen elmän osa-alueet. Tämän, naisten kansalaisvelvollisuudeksikin kutsutun, tehtävän erityisiä puolestapuhujia olivat mieslääkärit. Lapsia ajateltiin "naisten lapsiksi". Vuonna 1941 virallistetun äitienpäivän alkuperäisenä tarkoituksena oli glorifioida äitiyttä, ja äitien ajateltiin (ainakin rivien välissä) helpommin esimerkiksi uhraavan "poikiensa hengen sodassa" äitiyden ylistämisen avulla. Valtion ensimmäisenä varsinaisena väestöpoliittisena tukimuotona voidaan pitää 1937 alkanutta äitiysavustusjärjestelmää. Äitiys- ja lastenneuvolatoimintaa aloiteltiin 1944 ja lapsilisät otettiin käyttöön 1948.

Jos ajatellaan tämän päivän väestöpolitiikkaa, esiintyy siinäkin lähes poikkeuksetta toivomus useampilapsisiin perheisiin. Itse olen miettinyt sitä, että kuinka kannustavaa on oikeasti hankkia lapsia nyky-yhteiskunnassa? Toki nyky-Suomessa on mahdollisuus "palkallisiin" vanhempainvapaisiin ja äitiyslomaan, mikäli äiti ne haluaa käyttää. Kuukausittaiset rahasummat eivät kuitenkaan päätä huimaa. Ilman äitiysvapaata edeltäviä työtuloja verotettava äitiyspäiväraha on 15,20 euroa arkipäivää kohden, mikä tekee 20:llä arkipäivällä laskettuna 304 euroa kuukaudessa miinus verot. Myöskään työanatajapuoli ei aina ole suopea naisen ilmoituksesta jäädä äitiysvapaille. Onneksi poikkeuksiakin on. Voisi ajatella, että raha on ollut eräänlainen kynnyskysymys Suomen väestöpolitiikassa; 1940-luvulla siinä mielessä, että lapsien saannista palkittiin esimerkiksi em. maanhankintalain suomalla tiluksien hinnan alennuksella, nykyään pienet vanhempainrahat ja työantajien nuiva suhtautuminen hedelmällisessä iässä oleviin lapsettomiin naisiin saattavat vaikuttaa lastensaannin lykkäämiseen "tuonnemmaksi".

Lisätietoa aiheesta voi lukea Ritva Nätkinin kirjasta Kamppailu suomalaisesta äitiydestä (1997 Tammerpaino oy, Tampere) ja Kelan sivuilta www.kela.fi/lapsiperheet.

Leveä kuljetus seksuaalisuuden kapealla tiellä

Aikojen saatossa lihavuus on merkinnyt seksuaalisuutta, hedelmällisyyttä ja yhteiskunnallista statusta. Enää se ei tarkoita samaa. Muutos alkoi tapahtua 1900-luvun alkupuolella; kiinnostus hoikkaan naisvartaloon ja laihdutuskuureihin kohosi. Vuosisadan edetessä lihavuudesta muotoutui yhä kielteisempi ja hoikkuudesta myönteisempi ominaisuus. Merkityksen vaihtumista aiheuttamassa ovat olleet yhteiskunnalliset muutokset, kuten elintason nousu, koulutuksen lisääntyminen, elämäntapojen eriytyminen, uudenlaiset arvot ja naisten aseman muuttuminen. Uudenlaisen merkityksen kehittyminen on edellyttänyt muutosta tukevaa kontekstia, nimittäin yhteiskuntaa, jossa ravintoa on riittämiin, terveydenhuolto kehittynyttä ja individualismi vallitsevaa. Todennäköistä on kuitenkin, että vanhat ja uudet käsitykset lihavuudesta ovat eläneet aikansa rinnakkain yhteiskunnassa. Maaseutuväestö ja työväenluokka ovat saattaneet arvostaa lihavuutta vielä, kun lääketiede ja koulutettu eliitti on jo parjannut sitä.

Tämä on lyhyesti kirjoitettuna historiallinen näkökulma lihavuuden merkityksiin, ja se perustuu Hannele Harjusen artikkeliin Käsityksiä lihavan naisen seksuaalisuudesta. Aion referoida kyseisen tekstin tässä ja nyt. Harjunen punoo kulttuuritieteellisiä lähestymistapoja ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen Taina Kinnusen ja Anne Puurosen toimittamassa teoksessa Seksuaalinen ruumis. Harjusen lähtökohta on käsitys painosta sosiaalisesti luotuna ja ylläpidettynä kategoriana. Hän on tutkinut, miten kulttuuriset ja lihavien naisten omat käsitykset törmäävät.

Harjunen kirjoittaa, että lihavuus kulttuurisen ilmiönä on sukupuolittunut. On kaksi yleistä tapaa käsittää lihava naisruumis. Ensinnä oleva näkee lihavan naisen sukupuolettomana möykkynä, joka on myös vailla seksuaalisuutta. Toinen tapa on ääripää edelliselle: siinä lihavuus nähdään osoituksena kyltymättömästä seksuaalisuudesta ja hedonistisesta ruumiillisuudesta. Harjunen lainaa Beverly Skeggsiä, joka jäljittää jälkimmäisen käsityksen näkemykseen työväenluokkaisesta brutaalista ja kyltymättömästä seksuaalisuudesta, kun taas keskiluokkaiseen feminiinisyyteen kuuluu vaatimattomuus. Sukupuolettoman aseksuaalin ja kyltymättömän hedonistin lisäksi yleinen on kolmaskin tulkintatapa. Siinä nähdään lihava nainen äidillisyyden, hoivan ja äidillisen feminiinisyyden ruumiillistumana. Harjusen mukaan tässä kolmannessa tavassa voidaan havaita jäänteitä jo vanhaksi käyneestä lihavuuden arvostamisesta. Tapa on siitä huolimatta ristiriitainen, koska on sekä niitä naisia, jotka pitävät käsitystä voimavarana, että niitä, joita se ahdistaa. Näitä kaikkia kolmea tapaa käytetään luokittelemaan naisruumista. Ne elävät ihmisten arjessa ja toisaalta lehdistössä, televisiossa ja elokuvissa.

Vartalon koko ja muoto määrittelevät naisen sosiaalista ja seksuaalista hyväksyttävyyttä. Kulttuurissamme hoikkuus tekee feminiiniseksi sekä seksuaalisesti ja sosiaalisesti hyväksytyksi. Kun oma vartalo onkin lihava, se syrjäyttää naisen hegemonisesta heteroseksuaalisuudesta. Yleisesti oletetaan, että lihavuus kertoo henkilön omasta päätöksestä olla ruma, epäfeminiininen ja vailla seksuaalista statusta. Tämä heijastaa 1980-luvulla suosituksi tullutta psykologista ajatusta lihavuudesta yksilön pystyttämänä panssarina, joka suojaa pelottavalta seksuaalisuudelta. Siinä lihavuus nähdään oireena sisäisestä ongelmasta. Harjunen tekee eron tämän ja oman lähestymistapansa välillä; hän on yhteiskuntieteilijä ja kiittelee alansa kykyä nähdä sosiaalisen stigmatisaation vaikutukset lihavuuden määrittelyssä. Hänen mukaansa juuri sosiaalinen stigmatisaatio tuottaa lihavuudesta koetut ongelmat. Esimerkiksi lihavan masennus ei johdu lihavuudesta vaan huonosta kohtelusta.

Harjunen sanoo lihavan naisen ei-seksuaaliseksi tekemisen tulevan ilmi siinä, että häntä ei esitetä valtavirran mediassa. Lehtien laihdutusjututkin on suunnattu hoikille ihmisille. Kuten jo aiemmassa blogitekstissäni kirjoitin viitaten Michell Focaultiin, median laihdutusjuttujen päätarkoitus on muistuttaa naisia ruumiinsa kontrolloinnin tärkeydestä ja vahvistaa vallitsevia normeja. Lihavista naisista vaikeneminen on tapa marginalisoida ja leimata heidän ruumiinsa epänaiselliseksi ja ei-hyväksyttäväksi, aivan kuin heitä ei kuuluisikaan olla olemassa. Näin lihavasta naisesta tehdään toinen muiden naisten keskuudessa. Harjusen ajatukset mediassa vaietusta lihavasta naisesta tuo mieleeni kiitetyn mutta myös parjatun Dove-saippuamainoskampanjan. Sitä kiitettiin siitä, kuinka se toi julkiseen kuvastoon monennäköisiä naisia (ei kuitenkaan varsinaisesti ylipainoisia). Kritiikkiä kampanja sai siitä, että se teki näistä tavallisista naisista vatsamakkaroineen ja hyllyvine reisineen numeron. Korostamalla mainosten naisten puutteellisuuksia (tai liiallisuuksia) heidät esitettiin poikkeuksina. Mainos olisi voinut vain esittää nämä naiset makkaroineen eikä tehdä siitä show'ta.

Lihavan naisen näkymätömyys tarkoittaa, että hän ei ole representaatioiden subjekti eikä objekti, paitsi avantgardepornossa. Harjunen aavistelee, että lihava nainen jää seksuaalisesti määrittelemättömään välitilaan. Hän määrittyy välisukupuoleksi. Tähän liittyy kokemus paikattomuudesta hegemonisessa sukupuolijärjestyksessä. Myös anorektikot määrittyvät välisukupuoleksi, mutta ylipainoisiin nähden siinä on ero, sillä he tekevät sen omasta tahdostaan. Lihavuus tekee naisesta paitsi seksuaalisesti näkymättömän mutta myös vaikuttaa miesten seksuaaliseen kiinnostukseen. Normatiivisen seksuaalisen naisen tuntomerkit eivät täyty, mistä seurannee lihavalle ahdistusta ja vaikeuksia arvostaa omaa kehoa. Harjunen tosin kirjoittaa myös normaalipainoisten naisten kokemasta syyllisyydestä ja riittämättömyyden tunteesta itsestään naisina ja seksuaalisina toimijoina. Naisen arvostelu ja arviointi on hänen mukaansa niin rankkaa, että se tuottaa riittämättömyyttä monille. Naiset, etenkin lihavat, ajattelevat ansaitsevansa onnen vasta laihduttuaan. Hoikka normivartalo mielletään "alkuperäiseksi" ruumiiksi ja sitä tavoitellaan, vaikka itse ei koskaan olisikaan ollut sellainen. Lihavuus on ikään kuin väliaikainen tila ennen parempia aikoja; oikeus naiseuteen ja seksuaalisuuteen tulee laihduttamalla.

Ajankohtainen arki

Pelkoni siitä, että kotityöt alkaisivat kasaantua minun (naisen) harteilleni viimeistään silloin, kun saamme lapsen, vaikuttaa valitettavasti oikeutetulta. Luin Eeva Jokisen tutkimuksen Aikuisten arki (2005), jossa hän tarkastelee myös sukupuolten työnjakoa kotona. Jokinen yleistää, että lapsettomassa suhteessa kotityöt tekee se, joka ehtii, kun taas lasten synnyttyä se joka ehtii, on nainen. Lapsen syntymisen aiheuttama uusi tilanne on yksinkertaisinta ja ristiriidattominta hoitaa turvautumalla totuttuihin malleihin. Näihin turvaudutaan, vaikka oltaisiinkin tietoisia niiden todellisuutta yksinkertaistavasta ja vääristävästä luonteesta. Pelkkä tietoisuus perinteisistä sukupuolirooleista ei siis riitä, vaan niistä irtautuminen vaatii niin paljon töitä, ettei arjen pyörittämiseltä välttämättä riitä energiaa tiskivuorojen vahtaamiseen.

Onko kotitöiden tasapuolinen jakaminen ylipäätään tarpeellista? Eikö riitä, että molemmat tekevät sen, minkä luontevaksi kokevat, vaikka luontevalta tuntuisikin se perinteinen miesten työt – naisten työt -jako? Arjen sukupuolistavia käytäntöjä vastaan taistelevaa feminismiä kutsutaan usein tiskivuorofeminismiksi, jonka Jokinen näkee mahdollisuudeksi muuttaa näitä luonnollistettuja käytäntöjä. Hän kirjoittaa sivulla 62: ”…vaikka tuntuu keinotekoiselta ja suorastaan pikkumaiselta mitata tikulla kotitöitä tasan, se on ainoa keino tietoisesti muuttaa sellaisia tapaisuuksia, joista on kerrostunut ruumiisiin ’toinen luonto’.” Nais- ja miestapaisuudella Jokinen viittaa juuri sellaisiin tapoihin, jotka perustuvat ajatukselle että ne olisivat luonnollisia juuri tietylle sukupuolelle.

Naistapaisuuksia ovat kodin arjen järjestely: arkiruoka, pyykinpesu ja muut kotityöt. Miestapaisia kodin töitä puolestaan ovat talousasioista huolehtiminen, autoon ja pihaan liittyvät tehtävät sekä aika yllättäen naisen kannustaminen kodin ulkopuoliseen elämään. Yhteys Märta Tikkasen ja Fredrika Runebergin kokemuksiin löytyy. Samoin kuin ehkä kannustamisen todellinen luonne: Tikkanen ja Runeberg kokivat molemmat, että miestensä kannustuksesta (kirjailijan uralle) he eivät kuitenkaan saaneet muodostua miehilleen ammatillisessa mielessä uhkaksi.

Nais- ja miestapaisuuksiin turvautuminen siis helpottaa arkea, vaikka tasa-arvoisuuden ihanne tunnustetaankin. Jokisen haastattelemat henkilöt lähes kaikki tunniustivat tasa-arvokehyksen ja peilasivat arkeaan sitä vasten, vaikka kotitöiden jakaminen perustuikin perinteiseen malliin. Kotitöiden jakoa tutkineet puhuvat kiitollisuuden taloudesta ja lahjan logiikasta, jolla tarkoitetaan töiden jakautumisen perustelua kiitollisuudella toisen teoista tai uhrauksista ja ”lahjan” vastavuoroista antamista. Lahjat eivät selvästikään ole samanarvoisia, sillä yleensä juuri naiset pohtivat kotitöiden jakautumista.

Jokisen mukaan kotitöiden teossa oleellista ei olekaan töiden määrä, vaan rytmi, jolla niitä joutuu tekemään. Kotitöistä voi tuntea nautintoa, jos ne saa tehdä omassa tahdissa. Ruuanlaitto on tästä hyvä esimerkki, sillä yleensä naiset hoitavat arkiruuan, joka on työpäivästä väsyneenä äkkiä laitettava ja saatavat pöytään. Miehet useimmiten ovat viikonloppukokkeja, jolloin ruuanlaittoon voi paneutua tuntikausia eli laittaa sitä kiireettömästi omassa tahdissa. Miestapaiset kotityöt eroavat naistapaisista kotitöistä juuri niiden vaatiman aikataulun osalta: miestapaisia töitä ei ole pakko tehdä tietyllä hyvin tarkalla hetkellä, vaan laskun voi maksaa heti tai vasta eräpäivänä ja nurmikon leikata aamulla, illalla tai vasta huomenna. Kiitollisuuden talous pitää huolen siitä, että lahjan hintaa ei kysytä, vaan otetaan se pyyteettömästi vastaan.

Fredrika Runeberg

Fredrika Runeberg syntyi vuonna 1807 ja kuoli 1879. Vuonna 1831 hän avioitui tulevan kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin kanssa. Runebergit saivat kahdeksan lasta, ja Fredrika Runebergin aika menikin suurimmaksi osaksi perheen ja taloudenhoidon parissa. Hänellä oli kuitenkin myös aikaa auttaa aviomiestään hänen kirjoitustöissään ja kirjoittaa itsekin. Fredrika Runebergiä tituleerataan usein Suomen ensimmäiseksi naiskirjailijaksi. Naisen asema ja yhteiskunnallinen elämä olivat Fredrika Runebergin kiinnostuksen kohteita koko hänen elämänsä ajan.

Vasta vuonna 1946 ilmestyneessä teoksessa Kynäni tarina: Muistiinpanoja Runebergista Fredrika Runeberg kirjoitti kirjailijanuransa vaiheista ja ongelmista . (Artikkeli julkaistu myös teoksessa Lukukirja Suomen naisille, 1995, useita toimittajia.) 1800-luvulla naisten ajattelukykyä pidettiin yleisesti miesten vastaavaa heikompana ja tyttöjen alkeellinen koulutus tähtäsi taitoihin, joista olisi hyötyä avioliittomarkkinoilla. Fredrika Runeberg ei hyväksynyt aikansa yleisiä ajattelutapoja, mutta naisten älyllisyyden väheksyminen johti kuitenkin omien kykyjensä epäilyyn. Aviomies J.L. Runeberg kannusti vaimoaan kirjoittamaan, mutta samalla huolehti siitä, että Fredrika Runebergin menestys tai itseluottamus ei kasvanut liian suureksi.

”Kun ne (ensimmäiset julkaistut teokset) tulivat käsiini painettuina, oli ilta ja istuin pienessä huoneessani alakerrassa, jossa asuin lasten kanssa. Yläkerroksessa oli sali, vierashuone ja Runebergin molemmat huoneet. Hänen luonaan oli tuona iltana niin kuin useimmiten joitakin herroja koolla. Hän tuli alas tilatakseen jotakin vierailleen, ja minä ojensin hänelle kirjan. Silloin sain taas nähdä hänen kasvoillaan ilmeen, josta minulle riitti iloa pitkäksi aikaa. Hän otti kirjan, pyysi nauraen jotakin ylimääräistä tarjottavaa teoksen juhlimiseksi. Sitten hän meni herrojen luo, jossa kuului vietettävän iloista elämää pitkälle yöhön. Iloisena istuin minäkin liekuttamassa lastani, Hannesta, jos oikein muistan.” (Lukukirja Suomen naisille, 1995, s. 215.)

Fredrika Runebergin ironisoima vähään tyytyväinen vaimo kuvaa hyvin 1800-luvun ensimmäisen puoliskon vaimoihannetta. 1800-luvun puoliväliin saakka Suomessa vallitsi yhtenäiskulttuuri, jonka kolmisäätyopin mukaisesti talon isäntä edusti perhekunnassa maallista ja Jumalan valtaa, ja jolle muiden perhekunnan jäsenten tuli alistua. Naisen kohdalla korostettiin vaimon ja emännän velvollisuuksia, jotka samalla määrittelivät naisen yhteiskunnallisen aseman. Avioituminen oli pyhää ja kunniallista, ja aviopuolisoa valittaessa etsittiin ensisijaisesti isäntää tai emäntää taloon. Vaikka naisten yhteiskunnallinen toiminta oli alkamassa, ja Fredrika Runeberg perustanut Porvoon rouvasväenyhdistyksen 1843, kodin ulkopuolinen ura ei kuulunut naisille. Ajan ajattelutapojen lisäksi konkreettisemmat seikat vaikeuttivat Fredrika Runebergin kirjoittamista.

”Paljon on ajateltu valmiiksi ompelutyön, kehdon, keittiön hellan ääressä ja kiireisesti merkitty muistiin sunnuntaisin, Runebergin viipyessä ulkona ja talon väen nukkuessa tai muina samantapaisina hetkinä. Mies kirjoittaa kun tahtoo ja tuntee olevansa vireessä, nainen, ainakin sellainen jolla on lapsia ja talous, kun saa ja ehtii ja on kiitollinen voidessaan aivan kuin varastaa itselleen tällaisen ilon.” (Lukukirja Suomen naisille, 1995, s. 222.)

Fredrika Runebergin ajasta on jo niin kauan, että etäisyys helpottaa näkemään historialliset, juuri tuohon aikaan ja paikkaan liittyvät asiat. Fredrika Runebergin vaikeudet yhdistää arki perheenemäntänä ja menestyvän kirjailijan vaimona ja haaveet kirjoittamisesta muistuttaa silti hyvin paljon Märta Tikkasen ajatuksia. Märta Tikkanen pohti asiaa kuitenkin vain 30 vuotta sitten, ja ongelmat ovat edelleen olemassa huolimatta siitä, että ajatusmaailma ja yhteiskunnan rakenteet ovat muuttuneet. Omaan aikaan suhtaudutaan helposti sokeasti: sen ilmiöitä ei kyseenalaisteta vaan pidetään luonnollisina. Seuraavalla kerralla kirjoitankin juuri 2000-luvun arjesta ja haasteista, joita työn ja perheen yhdistäminen tuottaa meidän aikamme naisille.

Äitiyden haasteista

1900-luvun alkupuolella erityisesti sivistyneistön naisille äitiys oli itsestäänselvä oikeutus. Sulkusen artikkelissa olleessa Koti ja yhteiskunta-lehden jutussa vuodelta 1901 kiteytettiin sivistyneistön äitiyskäsitystä seuraavasti:"Meidän käsityksemme mukaan tosi nainen on se, joka sydämensä taipumusta noudattaen kasvattaa, kehittää, vaalii, joka hoitaa hentoja ja heikkoja, etsii eksyneitä, tukee horjuvia ja kohottaa sortuneita. Toisin sanoen naisellisuus on äidillisyyttä sanan syvimmässä merkityksessä..." Naisellisuus ja naiseus yhdistettiin siis voimakkaasti äitiyteen. Sivistyneistön äidillisyyttä on luonnehdittu muun muassa yhteiskunnalliseksi äitiydeksi. Yhteiskunnallinen äiti piti huolta vähempiosaisista ja langenneista. Myös raittiusliike pyrki keskiluokan naisten avulla luomaan avioliiton ja kodin mallia työläisnaisille.

Työläisnaisilla ja porvaristolla oli hyvinkin erilaisia näkemyksiä niin äitiydestä kuin aviottomien äitien ja lasten asemasta. Porvastin naiset sympatisoivat aviottomia lapsia, mutta äitejä soimattiin siveettömyydestä.Työläisnaisliikkeen edustaja Hilja Pärssinen teki vuonna 1908 aloitteen kaikille synnyttäville myönnettävästä palkallisesta äitiyslomasta. Ehdotus ei saanut kannatusta sivistyneistön keskuudessa, koska palkallisen äitiysloman epäiltiin lisäävän työläisnaisten siveettömyyttä entisestään. Äitejä ei silti saanut pitää töissä synnytyksen jälkeen, vaan heidän tuli jäädä palkattomalle lomalle. Elatuksen hoiti mies. Porvarillinen naisliike nosti siis lapsen edun äidin edelle, työläisnaiset sen sijaan samastivat äidin ja lapsen edun. Työläisnaiset taistelivat oikeudestaan äitiyteen, sivistyneistön äidit oikeudestaan itsenäiseen työhön ja kuolutukseen.

Vaikka viime vuosisadan alun luokkataisteluasetelma kuulostaa, ainakin omaan korvaani, aika rajulta, löytyy siitä kuitenkin joitain yhtymäkohtia myös nykypäivän Suomeen. Äitiä ajatellaan vielä nykyäänkin "emona", joka "kasvattaa, kehittää, vaalii, joka hoitaa hentoja ja heikkoja, etsii eksyneitä, tukee horjuvia ja kohottaa sortuneita". Äitimyytti elää edelleenkin. Nykypäivän äidillä on kuitenkin jo varsin toisenlaiset mahdollisuudet valita. Äiti voi halutessaan jatkaa äitiysloman jälkeen lasten kanssa kotona kolmeen ikävuoteen saakka. Ja mies käy töissä tällä välin ja tuoda leivän pöytään... Toisaalta 2000-luvulla ollaan pikkuhiljaa tajuamassa myös se, että äiti ei välttämättä olekaan se automaattinen vanhempi, joka jää kotiin. Isä voi osallistua lasten kotona hoitamiseen yhtälailla.

Vaikka äitiyttä on monenlaista, kuten yksilöitäkin, on synnyttäjien keski-ikä (vuonna 2005) Stakesin mukaan pitkään pysynyt 30 ikävuodessa ja ensisynnyttäjien noin 28 ikävuodessa. Miksi nuoret naiset eivät uskalla tai halua tehdä lapsia nuorempana? Voisiko syynä olla esimerkiksi halu saada "puitteet" ensin kuntoon: talo, työpaikka, aviomies jne.? Ajankohtaisen Kakkosen (TV2 27.2.07) Akkavalta -illassa käytiin keskustelua muun muassa nykypäivän nuorten naisten peloista mutta myös valinnanvapaudesta. Toisaalta nuorilla naisilla on mahdollisuus "palkallisiin" äitiysvapaisiin, toisaalta pelottaa, kuinka työpaikan käy, jos nainen osoittaa halukkuuttaan lisääntyä. Olen itse miettinyt paljonkin nuorten naisten pelkoja äidiksi tulemisesta. Asettaako yhteiskunta kuitenkin edelleen naisille paineita "oikeanlaisesta äitiydestä"? Tuleeko tässä pätkätöiden luvatussa maassa nuorelle naiselle edes vakavasti harkintaan äitiyden mahdollisuus ennen täysin turvattua taloutta? Onko sitä täysin turvattua taloutta mahdollista saavuttaa?

Olen itse saanut ensimmäisen lapseni 23-vuotiaana. En osannut silloin pelätä "puitteiden" puuttumista, vaikka minulta puuttui akateeminen koulutus, työpaikka, mieheni opiskeli ja asuimme vuokralla. Tällä hetkellä esikoiseni on reipas ekaluokkalainen ja koen, että sain ensimmäisen lapseni juuri minulle oikeaan aikaan. Äitiyden oikea aika on silloin, kun nainen itse sen tuntee. Toisaalta siihen puhtaaseen kokemukseen äidiksi tulemisen halusta ei mielestäni saisi vaikuttaa edellä mainittujen "puitteiden" oletettu oikeellisuus. Niin äitiyden, naiseuden kuin laajemmassa mittakaavassa oman minuuden tulisi löytyä naisesta itsestään, ei yhteiskunnan oletuksista tai vaatimuksista. On ensimmäisen lapsen saannin ikä 20 tao 35 vuotta, tai on naisen valinta vapaaehtoinen lapsettomuus, tulisi naisen mielestäni olla tosi itselleen, ja tehdä ratkaisunsa omaa sisintään kuunnellen. Naiset ja äidit ovat (niin halutessaan) vahvoja ja kykeneviä, lapset loppujen lopuksi elämän suola ja sokeri.


Lisää tietoa aiheesta esimerkiksi: Nätkin: Kamppailu suomalaisesta äitiydestä. 1997. Tampere: Gaudeamus, Sulkunen teoksessa Alapuro ym. toim: Kansa liikkeessä. Helsinki: Kirjayhtymä

Matriarkka-yhteiskunta?

Naispolitiikka, feminiininen politiikka, maternalistinen politiikka... yksi ja sama asia?

Irma Sulkusen mukaan Sosiaalidemokraattisen naisliiton yhtenä päämääränä oli reformistisen naispolitiikan sisällön täsmentäminen. Naisliitolle tärkeätä oli muun muassa kotitalouden ammattiopetus ja sen tarjonta naisille. 1930-luvulla kotitalousohjelma sitten löikin lävitse ja kotitalousideologia saatiin kiinnittymään suomalaiseen naisidentiteettiin. Tämä oli erittäin tärkeätä myös Miina Sillanpäälle. Hieman myöhemmin naispolitiikka hahmottui lisää ja erityisesti sosiaalidemokraattinen naispolitiikka otti agendalleen myös asuntopolitiikan, väestökysymykset, kansanterveyden, sekä lasten ja äitien aseman turvaavan perhepolitiikan. Näistä on hiljalleen muodostunut niin sanottu feminiininen politiikka. (Sulkunen, 1997. Miina Sillanpää – Sillanrakentaja, teoksessa Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset. Helsinki: Eduskunnan kirjasto.)

Mieleeni nousee väkisinkin kysymys politiikan muotoutumisesta ja sen vaikuttamisesta myös nykypäivänä. Miina oli 2. sosiaaliministeri aikoinaan ja nykyisistäkin ministereistä naisilla on salkut hyvin naispoliittisilta/feminiinisen politiikan/maternalistisen politiikan aloilta, kuten kulttuuriministeri, työministeri, opetusministeri, peruspalveluministeri, toki myös muilta aloilta vielä neljä salkkua löytyy. Osa syy tällaiseen naispolitiikan muotoutumiseen on mielestäni tuo vanha traditio, jota Miinan aikoina naiset itse ajoivat, eli millaiseksi naispolitiikka haluttiin rakentaa. Vanhasta traditiosta ei ole ilmeisesti ollut kovinkaan helppo irrottautua. Ja näkyyhän tämän feminiininen naispolitiikka ja maternalistisuus myös ilmeisesti kotioloissa. Työn ja perheen yhteensovittaminen kun tuntuu olevan enemmänkin naisten ongelma kuin miesten, viitaten Joskin aloittamaan kirjoitukseen. Tähän väliin yritän sanoa, että minusta kaikki kolme politiikan muotoa vaikuttavat hyvin samanlaisilta.

Haluan kertoa tässä tarinan yhdestä omasta kokemuksestani ja kummastuksestani. Olin lääkärissä tammikuussa Ranskassa, lääkäri oli nuorehko ranskalainen mies. Ensimmäiseksi hän kysyi, että olenko yksin. Vastasin, että olen täällä lääkärissä yksin, mutta matkalla en. Hän pyysi tutkimuksen jälkeen minun soittavan poikaystävälleni. Kysyin, että miksi. Siihen lääkäri vastasi, että haluan kertoa hänelle sinun diagnoosisi ja antaa tapaustasi koskevat paperit. Leukani vain loksahti auki ja menin täysin hämilleni. Mitä, miksi näin? En ollut uskoa korviani. Lääkäri vaatimalla vaati minun soittavan ja niin sitten tein, ihan vain muodon vuoksi ja hämmästyksestä järkyttyneenä. Puhelun jälkeen selitin lääkärille, että poikaystäväni ei nyt tule minua noutamaan ja hän ei edes puhu ranskaa, joten ei hänestä nyt ole liiemmin apua. Lääkäri oli kummastunut ja säälivä. Jouduin siis säälin kohteeksi vain sen takia, että olin nainen ja minun ei odotettu ymmärtävän lääkärin diagnoosia? Tämä oli se käsitys mikä itselleni tietysti tilanteesta jäi. Hän myös antoi minulle hoitajan puhelin numeron joka voisi lääkitä minua, kun en ilmeisesti itse ollut kykenevä siihen. Minä olin ja lääkitsin itse itseni. Tietysti tilanteeseen vaikuttivat myös kulttuuriset erot. Ranskassa mahdollisesti koko suku rientää vastaanotolle kun yksi sairastaa? Tästä ajaudun tietysti pohtimaan, että eikö Suomessa välitetä sitten lähimmäisistä tarpeeksi vai onko se juuri tämä suomalainen matriarkkayhteiskunta, jonka vahvat naiset pärjäävät vaikka läpi harmaan kiven, yksin, kaikesta? Enpä osaa sanoa.

Voiko lihava olla ihana?

Bussiin punnertaa itsensä lihava nainen. Läski. Senkin tilaa vievä mätäs, ajattelet. Aika ruma. Miten se kehtaa pukeutua noin paljastavasti?? Se varmaan makaa kaiket illat sohvalla telkan ääressä, käsi karkkipussissa, ja haisee pahalta. Se on tietty joku Siwan kassa. Tyhmä. Hilsettäkin se varisee. Se on luultavasti matkalla Mäkkäriin. Ei se tolla menolla saa ikinä miestä. Laihduttais nyt hyvä ihminen, sinä ajattelet. Kommentoit vierustoverillesi: ”olipa siinä karmea plösö”. Kyseessä oleva nainenkin taisi kuulla sen.

Kuulostaako tutulta? Vai erittäin tutulta? Esimerkkini on kärjistävä ja kuvitteellinen. Et ehkä ajattelisi noin. Moni kuitenkin ajattelee, että lihavuus on kamalaa ja tämä kamaluus on lihavan oma vika.

Hoikkuutta arvostetaan aikamme länsimaisessa yhteiskunnassa, lihavuutta ei. Etenkin naisruumiiseen kohdistuu hoikkuuden vaatimus; sorjaa vartta pidetään feminiinisyyden ja seksuaalisen houkuttelevuuden takeena. Jonkun henkilön lihavuus ei sinällään ole sen kummallisempaa kuin hoikkuuskaan. Vammaksi sen tekevät ne merkitykset, jotka siihen liitämme, ja ne yhteiskunnalliset sekä sosiaaliset suhteet, jotka rajoittavat lihavan henkilön elämää. Hannele Harjunen puhuu lihavuudesta stigmatisoivana ominaisuutena, ja siihen ajatukseen minäkin sitoudun tässä tekstissäni. Stigma tarkoittaa henkilön sosiaalista statusta ja identiteettiä heikentävää asiaa. Se voi olla näkyvä ominaisuus, kuten lihavuus, mutta myös näkymätön asia, esimerkiksi ruumiinvamma, jota peitellään vaatteilla. Minä miellän myös ’luullun lihavuuden’ näkymättömäksi stigmaksi, sillä henkilön ruumiinkuvaa ja sosiaalista elämää voi ohjata kuvitelma hänen vartalonsa huonoudesta, normiin sopimattomuudesta, vaikka se ei suurelle yleisölle välitykään. Stigma operoi häpeän avulla; se on lamauttava, toimintaa estävä kelpaamattomuuden tunne. Usein lihava häpeää itseään, tuntee itsensä huonoksi ja välttää tilanteita, joissa hänen ruumiinsa tulee esille. Stigman käsite tuo ruumiillisuuden ymmärtämiseen sosiaalisen ulottuvuuden. Ruumis ei tällöin ole (vain) biologiaa vaan sosiaalinen rakennelma.

Identiteetti muodostuu sosiaalisesti yhteistoiminnassa muiden kanssa, ja rajat sille antavat kulttuurisesti jakamamme käsitteet ja merkitykset. On miltei mahdotonta nähdä niitä asioita, joihin meillä ei ole käsitteitä. Toisaalta on yhtä vaikeaa nähdä käsitteisiimme liittyvien merkitysten ohi. Identiteetti ja ruumis ovat läheisessä suhteessa toisiinsa, etenkin nykyään, kun ulkonäköruumiin asema on hyvin korostunut. Iris Marion Young sanoo Harjusen suulla, että kehonsa perusteella normista kielteisesti poikkeavien identiteetti sidotaan ruumiiseen. Tällöin kaikki, mitä lihava on, on hänen huono, kelvoton, lihava ruumiinsa. Toisin sanoen lihavuus on hänen ainoa ominaisuutensa. Tämä kelvoton, lihava ruumis nähdään helposti henkilön sisäisen maailman heijastuksena, niin kuin kuvitteellinen esimerkkini yrittää osoittaa. Harjusen mukaan lihavuuteen liitetäänkin stereotyyppisiä kuvitelmia henkilön älyllisestä, moraalisesta, psyykkisestä, emotionaalisesta rappiosta. Lihava nainen ei voi olla kaunis, feminiininen, seksuaalisesti vetävä, ja tuskin hän menestyy parisuhteessakaan, ainakaan miehen kanssa. Äiti hän ehkä on.

Laihduttamisella haetaan usein sekä sosiaalista että itsensä hyväksyntää. Jos henkilö ei kuitenkaan halua tai pysty pudottamaan painoaan, hänen vartalonsa laveilla rajoilla on konkreettisia, kielteisiä sosiaalisia seurauksia. Hän kohtaa syrjintää, torjuntaa ja marginalisointia, väheksymistä, ulossulkemista, solvaamista ja kiusaamista. Jopa henkilön koon julkinen kommentointi nähdään oikeutettuna.

Harjunen, Hannele (2004): Lihavuus, stigma ja sukupuoli. Teoksessa Jokinen, Eeva; Kaskisaari, Marja ja Husso, Marita: Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö. Tampere: Vastapaino

Matriarkka Miina, äitiyspolitiikka ja muita ajatuksia

Katsoin vuodelta 1996 olevan Maarit Tastulan ohjelman Pikku jättiläinen, siinä Tastula haastatteli filosofian tohtori Irma Sulkusta Miina Sillanpäästä.

Sulkusen mukaan Miina oli oman aikansa työnarkomaani ja jo silloinen julkkisehdokas eduskunnassa. Sulkunen mainitsee ohjelmassa, että jo tuolloin erityisesti naiskansanedustajien vaatetuksesta uutisointiin, erityisesti rahvaan edustjaan Miina Sillanpäähän kiinnitettiin huomiota.
Miina oli kookas ja näyttävä nainen. Minusta on erityisen hassua, että median kiinnostuksen kohteen eivät siis ole jurikaan muuttuneet. Silloin ihmeteltiin Miinan silkittömyyttä ja nyt roiskeläppiä...

Sulkunen mainitsi myös, että Miina oli yksi silloisen ajan sinkkunainen. Tosin silloin ihmeteltiin Miinan valintaa jäämisestä vanhaksi piiaksi. Miina tiettävästi valitsi ihan vapaaehtoisesti tuon sinkkuuden, koska muun muassa piika oli vapaa, toisin kuin aviossa oleva nainen, joka aina 30-luvulle asti oli aviomiehensä holhouksen alaisena, Sulkunen ohjlemassa totesi.

Sulkunen totesi, että Miina oli silloisen Suomen matriarkka, koko kansakunnan äiti. Miina koki äitiyden naisen tärkeimmäksi tehtäväksi ja näki myös, että naisen paikka oli todellakin olla kotona ja äitinä ja huolehtia taloudesta. Miina teki matkoja Amerikkaan josta hän myös löysi pulsaattoripesukoneen naisten, äitien ja piikojen arkea helpottamaan.
Ohjelmassa Sulkunen toteaa, että Miina korosti ajatusta kotiäitiyden merkityksen kasvattamisesta, tietynlaisesta superäitiydestä ja ydinperheen merkityksestä. Voidaan sanoa, että Miinan päämääränä olikin piikojen kadottaminen perheestä ja piikojen tekeminen kotitalouden ammattilaisiksi.


Itselleni heräsi tästä kaikesta mieleen ajatus, että 2000-luvun piiat ovat taas markkinoilla. Valtion myöntämän kotitalousvähennyksen kautta on toki luotu useita, tarpeellisiakin työpaikkoja, ja nykypäivän piikojen asema, työajat yms. ovat tietysti erilaiset, mutta voisin silti kuvitella Miina Sillanpään reaktion tähän nykypäivän piikomiseenkin...

Kaksoiskäyntiä: Miina ja Ensi-Koti

Kaksoiskäyntiä: Miina ja Ensi-Koti

Äitiyspolitiikkaa

Äitiys on kaikkine ulottuvuuksineen itseäni kovasti kiinnostava aihe. Äitiyden käsite on muuttunut ja saanut uusia merkityksiä aikojen saatossa. Tähän muovautumiseen ovat vaikuttaneet siirtyminen agraariyhteiskunnasta naisten palkkatyöhön, sotien jälkeinen uudelleenrakentaminen, naiseuden uusi ymmärtäminen jonain muunakin kuin miehen tahdon ja halujen jatkeena sekä lukuisat muut yhteiskunnalliset muutokset. Oikeastaan voisi sanoa, että äitiys on alati elävä ja muovautuva sekä aikaansa ja paikkaansa tunnusteleva ihmisyyden osa.

Miten äitiys sitten esiintyy poliittisena? Erityisesti väestöpolitiikassa ja äitiyssuojelussa esiintyy selkeätä äitiyden politisointia. Naisasialiikkeen toisessa aallossa (1960-luvulta alkaen) on muun muassa huomiota kiinnitetty äitiyden määrittelyyn. Äitiyttä ei enää pidetty automaattisena tapahtumana ja esimerkiksi naisten oikeutta omaa ruumistaan koskevissa päätöksissä korostettiin (vrt. esim. abortit). Myöhemmissä tutkimuksissa, 1980-1990-luvuilla, yhteiskunnallinen ja historiallisempi aspekti on ollut vallalla. Äitiyttä voidaan tarkastella monenlaisista näkökulmista käsin.

Omaa kiinnostustani on herättänyt muun muassa äitiyden käsitteen muuttuminen yhteiskunnan mukana. Äitiys seuraa tietenkin aikaansa, mutta on aina myös omakohtainen ja erityinen kokemus.

Lisää aiheesta Ritva Nätkinin kirjassa Kamppailu suomalaisesta äitiydestä (1997, Tammerpaino oy).

Miina ja Ensi-Koti

Ensi-Koti oli Hilja Pärssisien aloittama hanke. Se oli turvakoti yksinäisille synnyttäville  äideille ja lapsille. Ensi-Kodin rahoitus järjestettiin aluksi muun muassa raha-automaatein. (Sulkunen 1989.)



Miinasta sanottua

Arvo Ylppö vuonna 1946:

”Miina Sillanpää on monella lastensuojelutyön alalla ollut ainutlaatuinen ”ammattimies”. Helsingin kaupungin lastensuojelulautakunnan monivuotisena jäsenenä hän on suorittanut merkittävän päivätyön, ja luopuessaan lautakunnan jäsenyydestä hän jätti vaikeasti täytettävän paikan. Hän on myös uuden lastensairaalan ensimmäisiä perustajia. Eduskunnan jäsenenä hän yhä uudelleen ja uudelleen otti asian jo esille ja jo ministerinä ollessaan hän valmisti maaperää suurelle lastenklinikalle, jonka välttämättömyyden hän tajusi. Miina Sillanpään lastensuojeluharrastuksen tuloksena on myös Ensi-Koti. Ajatus tällaisen laitoksen perustamisesta ei ole aivan uusi – jo viime vuosisadan puolivälissä suunniteltiin vastaavanlaista, silloin löytölasten kodin nimellä, mutta yleinen mielipide ei hyväksynyt sitä, koska sellaisen katsottiin edistävän siveettömyyttä. Tämä kävi ilmi Suomen kuvernöörien keskuudessa suoritetusta tiedustelusta, jonka vastaukset, paria poikkeusta lukuun ottamatta, olivat ehdottomat kielteisiä.” (Mäkikossa 1947, 345.)

Alli Paasikivi vuonna 1946:

”Miina Sillanpään elämä on ainutlaatuisen naisen elämä. Ihminen, jonka elämään mahtuu niin paljon tuloksellista työtä, on mielestäni aivan erityisen Onnettaren suosima, vaikkakin hänen on ollut omalla työllään saavutettava tämä kaikki – kohtalo vain on suonut hänelle pitkän työpäivän sitä varten. Miina Sillanpään luonteen jaloutta ja suuruutta osoittaa myös se, että hänen harrastuksensa ovat kohdistuneet niin kauniiseen asiaan kuin Ensi- Kodin perustamiseen. Ensi-Koti on suorastaan rakkaudella aikaansaatu, ja tässä valoisassa, lämpöä uhkuvassa kodissa elää todellisen rakkauden henki. Ajatus, että tällainen laitos voisi edistää siveettömyyttä, ei sovellu Ensi-Kodin suojiin. Se on äitien ja lasten koti; nuo nuoret naiset tulevat sinne äiteinä eikä kukaan heistä tunne siellä itseään yksinäiseksi. Muistan aivan selvästi ensimmäisen käyntini tässä kodissa. Sen antama valoisa vaikutelma on jäänyt selvästi mieleeni. Talousneuvos Sillanpää oli silloin mukana ja muistan, kuinka lämpimin katsein hän otti pienokaisia syliinsä. Hän sanoi kerran itse, että hänen elämäntyönsä on jäänyt kesken, mutta itse asiassa Miina Sillanpää oli niitä harvoja onnellisia, jotka jo eläessään ovat nähneet työnsä tulokset.” (Mäkikossa 1947, 368.)


Tällaisten kommenttien jälkeen menee hiljaiseksi ja tulee itselle tunne, että mitään ei voi enää lisätä. Täytyy vain todeta, että Miina on ollut aikansa edistyksellinen ja pioneeri, ainakin minusta. Miina on varmasti herätellyt aikalaisiansa ja avannut suomalaisten silmät silloin näkemään, että mitä mahdollisuuksia ja voimavaroja suomalaisissa naisissa oikein piilee. Samoin minusta tuntuu, että hän on omalla tavallaan luonut suomalaisiin naisiin sitä uskoa olla itsestä ja omista saavutuksistaan ylpeä, sekä kykyä iloita naisellisuudestaan/äidillisyydestään. On varmasti täytynyt olla tuohon aikaan todella rajua puolustaa hanketta, jota niin siveettömäksi on haukuttu. Itse en pysty käsittämään, että mikä häpeä voi olla synnyttää yksin, naisena lapsi, avioton lapsi. Tämä lienee kertoo onneksi ajan muutoksesta. Tämän työn koen Miinan aloittaneen. Nykypäivänä nainen ei enää koe syyllisyyttä yksinhuoltajuudestaan, tästä lienee kiittäminen Miina Sillanpäätä. Ensi-Koti on ollut luomassa naisten itsenäisyyttä ja riippumattomuutta miehistä, niin kuin moni muukin Miinan urakka. Ensi-Koti on myös auttanut paljon naisia silloin kun miehet ovat paenneet vastuutaan, tai kun esimerkiksi piian on saattanut isäntä raskaaksi. Miina loi tuen ja turvan yksinhuoltajanaisten ympärille ja samalla perustan suomalaiselle sosiaalihuololle. Miina oli minusta yhteiskunnallinen naistoimija, joka loi vankan pohajan suomalaiselle hyvinvointivaltiolle ja sille ajatukselle, että lähinmäisiään tulee auttaa ja tukea, niitä heikompiakin.









 

Työnjako parisuhteessa ja perheessä

”Hurjimmissa kuvitelmissanikaan en ollut koskaan nähnyt itseäni kotiäitinä, olosuhteiden pakosta ja yhä kasvavan lapsikatraan vuoksi olinkin yhtäkkiä keskellä elämää jossa tunti toisensa jälkeen kului samoissa askareissa yötä päivää, aamusta iltaan – aikani meni tyypillisen mammamaisesti kokonaan muiden tarpeista huolehtimiseen, voimani eivät millään tahtoneet riittää kaikkeen mikä hetkestä toiseen oli suoritettava. Vähitellen en enää muistanut mille olin mahdollisesti itse halunnut omistautua. Kun katselin ystäviä ja sukulaisia, opiskelutovereita ja naapureita, kuvio näytti selvältä: miehet saattoivat jatkaa elämäänsä vaikka perhe kasvoikin, naiset kantoivat vastuun kodista […]” (Tikkanen 2004, 75.)

Tällä hetkellä jaamme poikaystäväni kanssa kaikki kotityöt tasan: pesemme kumpikin omat pyykkimme, tiskaamme vuorotellen, kokkaamme ja siivoamme yleensä yhdessä. Minä teen vähän useammin ruokaa kuin poikaystäväni, mutta pidän ruuanlaitosta. Toisaalta poikaystäväni siivoaa useammin kuin minä, vaikka tuskin pitää siivoamisesta sen enempää kuin minäkään, järjestyksestä kylläkin. Olen erittäin tyytyväinen tilanteeseen ja pidän sitä tasa-arvoisena.

Pystymmekö kuitenkaan ylläpitämään järjestelyä enää sitten, kun siirrymme työelämään tai saati sitten, jos saamme lapsia? Pelkään että tulen katkerasti pettymään, jos odotan, että tulevaisuudessa molempien panos kotona ja kodin ulkopuolella säilyisi samansuuruisena ja samanarvoisena. Uranaisista ja koti-isistä puhutaan paljon, mutta edelleen naiset käyttävät keskimäärin huomattavasti enemmän aikaa kotitöihin kuin miehet. Molempia tyydyttävä työnjako on erityisen vaikea saavuttaa, jos molemmat haluavat panostaa uraansa. Ehkä jopa mahdotonta.

Olen pohtinut asiaa epätavallisen paljon luettuani Märta Tikkasen teoksen Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (2004). Tikkanen kirjoittaa siitä, kuinka ylivoimaiseksi hän koki tasapainottelun oman elämänsä ja perheestä huolehtimisen välillä (Tikkanen 2004, 99). Tikkaset halusivat alun perin suhteessaan vain ”kirjoittaa ja rakastaa”, mutta Henrik Tikkasen (ainoastaan henkisestä) tuesta huolimatta Märta Tikkasen omalle kirjoitustyölle jäi vain yöt aikaa. Samalla kärsi rakkaus.

”…kaikki, myös hän, myös minä, myös lapset katsoivat että hänen työnsä on tärkeää eikä sitä saa häiritä, kun taas minun tekemisiäni häiritään hilpeästi ja taukoamatta.” (Tikkanen 2004, 160.)

Märta Tikkaselle luovan työn suhde perheestä huolehtimiseen muodostui ongelmaksi, jossa toisaalla painoi syyllisyys oman työskentelyn antamasta nautinnosta perheen kustannuksella, toisaalla halu toteuttaa itseään. Sama ristiriita työn ja perheen välillä on välittynyt myös muista lukemistani teksteistä, jotka kertovat perheellisistä tutkijanaisista, naiskirjailijoista ja naisajattelijoista. Saman ristiriidan tunnistanee suuri(n?) osa perheellisistä naisista.

”Tunnen selvästi sen minkä tietysti jollakin tasolla teidän, olen koko ajan tiennyt, en vain ole halunnut nähdä enkä ajatella enkä vetää siitä johtopäätöksiä – sen että en ole yksin näine kokemuksine ja tunteineni joita olen yrittänyt kuvata. Että ne ovat yhteisiä monille ihmisille, liiankin tavallisia. Että vaikka yksityiskohdat ovat erilaisia niin on huomattavasti enemmän yhdistäviä kuin erottavia seikkoja, kunhan päästään hivenen pintaa syvemmälle.” (Tikkanen 2004, 174.)

Kirjoitelmissani aion tarkastella eri aikoina eläneiden, luovaa työtä tehneiden naisten ajatuksia perhe-elämän ja uran yhdistämisestä. Yritän selvittää, onko mahdollista yhdistää kaksi uraa ja perhe molempia tyydyttävällä tavalla, ja minkälaisia muotoja nämä yritykset ovat saaneet eri paikoissa eri aikoina. Märta Tikkaselle innoituksen uran ja perheen problematiikan pohtimiselle antoi Fredrika Runeberg, kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin kirjailijavaimo, johon aion seuraavaksi perehtyä.

Maternalistinen politiikka

Mitä on maternalistinen politiikka?
Jaana Kuusipalo (1999) puhuu maternalistisesta politiikasta (maternalist politics), jollaista muun muassa Miina Sillanpää teki. Vuonna 1927 2. sosiaaliministerinä ollessaan Miina teki aloitteen, että kaikki lastentarhat saisivat tukea valtiolta. Tuohon aikaan lastentarhojen tosin koettiin olevan jonkinlaista köyhäinapua, jotta ”töihin pakotetut” naiset saisivat edes jotain helpotusta oloihinsa. SDP, johon Miina Sillanpää siis kuului, mutta myös keskusta- ja oikeistopuolueet jakoivat yhteisen huolen kuitenkin lasten ja äitien hyvinvoinnista, sekä kotien taloudesta. Vasemmistopuolueiden (SDP) naiset toimivat puoluepolitiikan ohella aktiivisina myös ammattijärjestöissä, ja he puhuivatkin usein eduskunnassa myös kodin ulkopuolella työtätekevien naisten puolesta.
Kuusipalo, Jaana(1999). Finnish women in politics. Teoksessa Women in Finlad. Helsinki:Otava.

Maternalistisen politiikan tuonti politiikan päiväjärjestykseen on varamasti paljon muuttanut tapaa politikoida juuri naisten ja lasten puolesta. Voisin kuvitella, että ilman tällaista maternalistista politiikkaa, Suomenkaan tapa politikoida ei olisi koskaan ehkä muutunut äitejä ja lapsia läheisemmäksi, ja heitä huomioivammaksi. Politiikan ukkoistumisen aikakausi oli ohitse?

Miinan naistoimijuus

Tutustuttuani hieman laajemmin Miina Sillanpäästä kertovaan kirjallisuuteen sama tarina toistuu niissä kaikissa, kuten Irma Sulkunenkin teoksessaan Naisen Kutsumus, Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen (1989, Helsinki: Hanki ja jää) toteaa. Sillanpää oli todellakin legenda jo eläessään, ja sai hyvän lisäksi osakseen niin ivaa, pilkkaa kuin halveksuntaakin. Tämä iva ja pilkka ovat varmasti monelle menestyvälle naiselle tosiasia yhä edelleen. Voisin näin ainakin itse kuvitella. Menestyviä, ehtiviä ja monipuolisia naisia usein kadehditaan ja heidän saavutuksiansa vähätellään. Toivon todella, että nykypäivän ”Miinat” eivät enää kokisi tällaista vastarintaa yhteiskunnassamme.

Lyhyesti kerrattuna Miina Sillanpään ansioluetteloon mahtuu Sulkusen(1989) mukaan:

• tehtaantyöläinen, palvelijatar ja talousapulainen
• palvelijatarliikkeen organisointi
• toimittaja
• työläisnaisliike ja sosiaalidemokraattinen puolue
• lähes 40 vuotta kansanedustajana
• ministeriys
• kunnallispoliitikko
• lukuisat luottamustoimet, mm. Osuusliike Elannon hallintoneuvoston jäsenenä
• raittius ja kulttuuritoiminta
• Ensi Koti-hankkeen organisoija ja toteuttaja

Miina Sillanpään ura yhteiskunnallisena toimijana sai alkunsa Palvelijataryhdistyksestä. Yhdistyksen tarkoituksena oli auttaa kotiapulaisten eli palvelijattarien asemaa. Tavoitteinaan yhdistys ajoi 10 tunnin työaikalakia, yhtä vapaailtaa viikkoon alkaen klo.19.00, vuorottelevaa sunnuntai-ilta ja aamuvapaata, sekä yleistä parannusta työoloihin. Emäntäyhdistys paheksui tuolloin Palvelijataryhdistyksen aikomuksia, koska palvelijat koettiin erottamattomaksi osaksi perhekuntaa. Miten perheestä voisi olla vapaalla? Todellisuudessa, ja ainakin Miina Sillanpään ja Palvelijataryhdistyksen mukaan piiat eivät olleet niinkään osa perhettä vaan lähes orjatyövoimaa. Yhdistys ajoikin vuonna 1865 voimaan tulleen palkollisasetuksen kumoamista. Palvelijataryhdistys halusi, että jokaisella on oikeus itsenäisesti myydä työvoimaansa rahapalkkaa vastaan. Asetus sitoi palvelusväen tiukasti isäntäperheen kontrollin alle. Asetus salli myös palvelusväen ruumiillisen kurittamisen alle 18-vuotiaita mies- ja alle 14-vuotiaita naispalkollisia kohtaan. Sillanpään mukaan palvelijattarien huonot olot ajoivat tyttöjä myös prostituutioon ja isännät myös käyttivät piikatyttöjä seksuaalisesti hyväkseen. Muutos toi Suomeenkin amerikkalaisen keskiluokkaisuuden mallin eli emännistä tuli puuhakkaita, sivistyneitä kotiäitejä ja porvarillinen perheinstituutio hajosi. Alkoi kehittyä vapaa ja tasa-arvoinen työläisidentiteetti. (Sulkunen 1989.)

Näistä toimista voidaan katsoa alkaneen Miinan ura poliittisena vaikuttajana, yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä, toimittajana, suomalaisten työläisnaisten etujen ajajana ja minusta myös todellisena feministinä.





 

Ruumiin retoriikkaa: lihavuus

"Vaalealla tytöllä on lenkkitossut sylissään, se luulee se saa miehen, jos se jumppaa", laulaa Maija Vilkkumaa ja kiteyttää paljon ajastamme. Aikanamme ruumiin ulkonäkö on erittäin korostunut, ja siitä on tullut henkilökohtaisen onnistumisen tai epäonnistumisen määrittäjä elämän eri osa-alueilla. Tähän voisi joku, esimerkiksi ylipainoinen nainen, kommentoida, että on menestynyt elämässään ja on onnellinen lihavuudestaan huolimatta. Mielestäni olennaista ei olekaan, miksi joku lihava on menestynyt, vaan se, mitä varten hänen kommenttissaan olisi huolimatta-sana. Menestyä huolimatta lihavuudestaan. Miksi ei lihavuuden vuoksi?

Ruumiin rajat (muoto ja koko) ovat aina olleet muutostilassa aivan kuin valtioidenkin. Käsitys hyvästä ruumiista on rakennelma, joka on sidoksissa historialliseen aikaan ja paikkaan. Yksittäisten "katsojien" mauissa lienee variaatiota, mutta nykyisestä kollektiiviisesta ideaalista pääsee jyvälle, kun avaa lehden tai television, menee kaupungille kävelemään tai varaa ajan lääkärin vastaanotolle. Naisvartalon ihanne on hoikka, terve, vammaton, arveton, kiinteä, hyväkuntoinen ja rintava. Se ei pursua yli rajojensa. Sen välityksellä voi kertoa muille olevansa "normaali."

Tuon normin yli pursuaa suuri osa Suomen naisista. Hannele Harjusen mukaan sillä ei ole niin väliä, mahtuuko täysin normiin, vaan keskeistä on osoittaa pyrkivänsä kohti normia, kannattavansa muutosta parempaan. Väitän Michel Focaultia mukaillen, että elämme itsehallinnan yhteiskunnassa. Tämä tarkoittaa ulkoisen kontrollin heltymistä ja itsekontrollin korostumista. Juurensa sillä on valituksen ajassa, jolloin ihmisestä tuli ainutkertainen yksilö, jolla on vapaa tahto. Omaa ruumistaan pitää aktiivisesti kontrolloida tarkkaillen syömisiään, mitaten ja punniten itseään, juoksemalla kilometrejä ja nostamalla kilogrammoja. Kaikki tämä on naamioitu vapaan tahdon ideologiaan; nainen luulee haluavansa ja ohjaavansa sitä itse, vaikka se on yhteiskunta, joka puhuu hänessä.

Lihavan naisen itsekontrollissa on tapahtunut lipsahdus. Hän syyttää siitä itseään. Muut syyttävät häntä. He vaativat häntä itse maksamaan terveydenhuollolle hänestä aikuisiän diabeteksen ja nivelvaivojen muodossa koituvan laskun. Hän on epäonnistunut. Maija Villkumaan laulussa vaalea tyttö sentään yrittää osoittaa olevansa normaali, hänellähän on lenkkitossut sylissään. Lihava nainen voi olla niin hävytön, että ei ole kiinnostunut todistelemaan kelpaavuuttaan, hän ei ehkä edes omista lenkkitossuja.

Vapaan tahdon ja itsekontrollin ideologiassa ei nähdä yhteiskuntaa yksilöiltä.



Harjunen, Hannele (2006). Käsityksiä lihavan naisen seksuaalisuudesta. Teoksessa Kinnunen, Taina ja Puuronen, Anne (toim.): Seksuaalinen ruumis. Tampere: Gaudeamus.

Kirjallisuus ja naishahmot

Olen yleisesti ottaen kiinnostunut 1500-1800-lukujen kirjallisuudesta ja tarkemmin siitä, miten ne kuvaavat naisten elämien vaihtoehtoja, rakenteita, ihanteita ja syntejä. Tämä ei vielä kerro kovinkaan paljoa, mutta niin myös minun pohdintanikin tulee olemaan hajanaista, siirtyen teoksesta ja teemasta toiseen.

Ajattelin tässä alussa lainata kahta Jane Austenin sankaritarta. En tule käsittelemään hänen teoksiaan blogissa, mutta nämä kohdat ovat kuitenkin jääneet mieleeni esimerkkeinä sellaisista asioista, joihin feministinen kirjallisuudentutkimus voi kiinnittää huomiota.

Persuasion (1818):

"...Well, Miss Elliot" (lowering his voice), "as I was saying, we shall never agree, I suppose, upon this point. No man and woman would, probably. But let me observe that all histories are against you -- all stories, prose and verse. If I had such a memory as Benwick, I could bring you fifty quotations in a moment on my side the argument, and I do not think I ever opened a book in my life which had not something to say upon woman's inconstancy. Songs and proverbs, all talk of woman's fickleness. But perhaps, you will say, these were all written by men."
"Perhaps I shall. Yes, yes, if you please, no reference to examples in books. Men have had every advantage of us in telling their own story. Education has been theirs in so much higher a degree; the pen has been in their hands. I will not allow books to prove anything."

Northanger Abbey (1818):

"...I can read poetry and plays, and things of that sort, and do not dislike travels. But history, real solemn history, I cannot be interested in. Can you?"
"Yes, I am fond of history."
"I wish I were too. I read it a little as a duty, but it tells me nothing that does not either vex or weary me. The quarrels of popes and kings, with wars or pestilences, in every page; the men all so good for nothing, and hardly any women at all..."

Lähteitä edellisiin...

Mäkikossa, Oma (1947). Yhteiskunnalle omistettu elämä. Miina Sillanpään elämän ja työn vaiheita. 
Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.

Salmela-Järvinen, Martta (1973). Miina Sillanpää, legenda jo eläessään. Porvoo: WSOY.

Miinasta

Pohdin tässä, että mikä teki Miina Sillanpäästä nykypäivän käsitystenkin mukaan jo tuolloin uranaisen? Oliko hän omanaikansa feministi? Tasa-arvon edistämisen eteen hän on ainakin tehnyt paljon...

Miina ei koskaan mennyt naimisiin, eikä hankkinut omia lapsia, mutta vuonna 1981 hänestä tuli sisarensa tytön Sylvin kasvattiäiti. Hän jaksoi pitää huolta itsestään, kävi hierojalla ja hänellä oli laaja ystävyyssuhteiden ja sukulaisten verkosto. Vaikka Miina sai halvauskohtauksen vuonna 1945, se ei silti pysäyttänyt häntä. Hän on jopa itse todennut, että ”ei ole ketään, joka pystyisi työtäni jatkamaan.” (Mäkikossa 1947.) Vaikuttaa minusta ainakin tehokkaalta ja uutteralta naiselta. Yllä oleva kuvaus sopisi minusta ihan hyvin nykypäivänkin uranaiseen.

Vuonna 1898 Miina oli siis mukana perustamassa Palvelijataryhdistystä. Miina koki, että oli hänen velvollisuutensa ja aikansa toimia muiden työläisnaisten hyväksi. Hän koki pääsevänsä toteuttamaan omaa sisintänsä. Miina toimi myös yhdistyksen julkaisun Palvelijatarlehden päätoimittajana, jota julkaistiin vuosina 1905–1906. Sen jälkeen lehti muuttui Työläisnainen – lehdeksi ja sitä julkaisi Työläisnaisliitto vuosina 1907–1916. Lehti lakkautettiin poliittisten syiden takia, mutta vuonna 1922 sitä alettiin julkaista uudelleen Toveritar – nimisenä. Miina oli kaikkien näiden lehtien päätoimittaja aina vuoteen 1944 asti, kaiken sen muun ohella mitä hän teki. Miina pohti kirjoituksissaan muun muassa kasvatusta. Miina ei pitänyt tavasta jolla tyttölapsia herrasväen perheissä kasvatettiin. Hän koki, että tyttölapset kasvatettiin riippuvaisiksi jostain vahvemmasta ja näin tytöistä tuli alistettuja ja epäitsenäisiä neitejä. (Salmela-Järvinen 1973.) Olen tämänkin asian suhteen Miinan kanssa samaa mieltä. Usein ajatellaan, jopa vieläkin, että tytöt ovat tyttöjä ja pojat poikia. En tarkoita, ettäkö tyttöjen prinsessaleikit olisivat minusta turhia, mutta monesti ne ennakko-odotukset ja roolipaineet lasten kasvattamisesta ”oikeiksi” sukupuolensa edustajiksi sumentavat minusta vanhempien kasvatusmalleja. Itse toivoisin, että voisin ja kykenisin kasvattamaan mahdolliset omat lapseni ilman omaa, itse tuottamaani propagandaa, mutta se ei liene mahdollista… Haluan uskoa siihen, että kasvattaja tarjoaa kehikon ja hyvän alustan kasvaa, mutta että lapsi kykenisi lopulta valitsemaan kuitenkin itse sen millaiseksi aikuiseksi tulee. Haluaako tyttö olla alistettu ja riippuvainen, vai itsenäinen ja vapaa. Vastuu kasvatuksesta on suuri ja pelottaa minua.

Nykyajan peruskoulutuksesta ja kasvatuksesta en osaa sanoa, mutta itse kun kävin kouluni 90-luvulla, niin siitä on kyllä lieviä traumoja jäänyt. Opettajan mielestä olin aina liian tarmokas, liian itsenäinen, liian omatoiminen, enkä niin kuin normaalit tytöt. Vanhemmille kilahteli reissuvihkohuomatukisia aina säännöllisesti: ”Tyttärenne ajoi poikaa takaa välitunnilla (leikimme hippaa), poika kaatui ja hänen housunsa rikkoontuivat. Tässä on pojan vanhempien puhelinnumero, voitteko ottaa yhteyttä ja sopia korvauksesta?” ”Tyttärenne leikki välitunnille siirryttäessä poikien kanssa, välioven lasi rikkoontui, joudutte korvaamaan lasista 600mk pikimmiten, ottakaa yhteyttä koulun talonmieheen. Alla puhelinnumero.” Vanhempani ottivat kaikki edesottamukseni hienosti ja maltilla, asiat keskusteltiin aina lävitse. Yllämainitut ”tapaturmat” olivat kuitenkin puhtaita vahinkoja joita sattui lasten leikkiessä ”ei-tytöille-suotavaan-tapaan” silloisen opettajani mielestä. Vanhemmiten olen ihmetellyt, etteikö ala-asteellani ollut vakuutusta tällaisten ”tapaturmien” osalta? Eikö lapsi ole oppivelvollisuuden takia pakotettu kouluun, ja koulu on tämän ajan vastuussa tapahtumista…? Oli miten oli, jatkan pohdintojani Miinasta myöhemmin. Tällaisia ajatuksia Miina herätti minussa nyt.