Kuluvana keväänä julkisuudessa on ollut paljon puhetta lihavuudesta; lihavista lapsista, lihavista vanhemmista ja lihavasta kansasta. Periaatteessa vellova lihavuuskeskustelu ei yllätä, sillä niin tapahtuu joka kevät, koska lehdet myyvät numeroitaan toistuvilla "hophop, kesäkuntoon!" -jutuillaan. Tämänhetkisen keskustelun erottaa niistä se, että siinä puhutaan todellisesta lihavuudesta (ei vain siitä ikuisesta viiden kilon pudotuksesta) ja maalaillaan jopa uhkia kansanterveydelle ja -taloudelle. Tässä kuvattomassa, asiatekstin dominoivassa keskustelussa lihavuus näyttäytyy ongelmana, kurittomuutena, josta tulisi "rangaista" esimerkiksi normaalipainoisia korkeammalla verotuksella. Lihavuus on vika, lihavan oma sellainen. Millaista on olla lihava tällaisten representaatioiden keskellä? Median ohella myös muut instituutiot, kuten lääketiede, koulu ja uskonto, vaikuttavat käsitykseen hyvästä ruumiista. Tässä tekstissäni aion tarkastella lihavuutta institutionaalisen vallan näkökulmasta, mikä tuo Michel Focaultin väkisin mukaan kirjoitusprosessiin.
Olen tutustunut Focaultiin toisen käden lähteen, Hannele Harjusen, kautta. Focault'n näkökulma kiinnittyy nähdäkseni sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka mukaan todellisuus on rakennettua. Hänen parasta antiansa lihavuusdilemmaa puidessa on huomio siitä, että myös valtaa pitävien instituutioiden tieto on rakennettua ja siten suhteellista. Aikamme "tietona" hyvästä, normaalista ruumiista on ensisijaisesti pidetty lääketieteen tarjoamaa näkemystä. Sillä on ollut valtaa määrittää normaaliuden rajat ruumiissa konkreettisesti, mitattavasti ja sitä kautta valtaa suoraan ihmisten elämän muotoutumiseen. Lääketiedettä voisi mielestäni kuvata isoksi, vallitsevaksi tarinaksi, jossa asetetaan normaaliuden ja epänormaaliuden rajat, jos haluaa välttää diskurssin käsitteen. Sille tyypillistä on tiedon tuottamisen ja hallussa pitämisen keskittyminen asiantuntijoille, mikä ei ole harvinaista muillakaan nykyisen yhteiskunnan alueilla. On kuvaavaa, että Helsingin Sanomien (18.2.07) juttu lihavuudesta alkaa viittauksella todellisiin asiantuntijoihin. "Ylipainoiset tietävät kaiken laihduttamisesta, mutta eivät silti pääse kiloistaan pysyvästi eroon. He tuntevat parhaiten myös liikakilojen haitat, hehän niistä kärsivät. He sairastavat, heitä haukutaan ja heidät leimataan. Miksi he silti pysyvät ylipainoisina? Mikä heidän mielestään auttaisi laihduttamaan? Toimittaja Anna-Stiina Nykänen kysyi kerrankin heiltä itseltään."
Yhteiskunnan jäsenet sisäistävät asiantuntijoiden tarjoaman tiedon, haistavat ideaalin. Ideaali ruumis on hoikka; pyrkimys mukautua ihanteeseen johtuu pikemmin sosiaalisista vaatimuksista kuin terveydellisistä. Tästä muotoutuu helposti kuva, että ihmiset, etenkin me naiset, imuroimme passiivisesti institutionaalisen vallan itseemme. En tunne Focault'n ajattelua niin hyvin osatakseni sanoa, tarkoittaako hän tätä. Naomi Wolf on Harjusen mukaan sanonut: "keskeistä ei ole naisen kauneus vaan tottelevaisuus." Tätä taustaa vasten naisen lihavuuden voi nähdä juuri kurittomuutena, sillä hän ei ole ollut niin kuin olisi kuulunut vaan on ottanut tilaa haltuunsa konkreettisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti