Ajattelin mainita yhden feministisen kirjallisuuden klassikon ja valitsin lopulta Charlotte Perkins Gilmanin novellin ”The Yellow Wallpaper” (1899). Se muistuttaa minua eräästä Udolphon teemasta: niin kuin Emily päätyi etsimään yliluonnollisia selityksiä kokemuksilleen eläessään sekä henkisesti että fyysisesti rajoitettua elämää, niin myös novellin kertoja reagoi työn puutteen aiheuttamaan stressiin menettämällä otteensa todellisuudesta. Novellin taustalle ovat Gilmanin omat kokemukset siitä hoidosta, jota hän sai kärsiessään melankoliasta ja joka koostui ehdotuksista elää kotielämää sekä välttää kirjoittamista. Novellilla on siis itse kirjailijan mukaan melko selvä tarkoitus: osoittaa, mitä vahinkoa voitiin saada aikaan ”suojelemalla” naisia rasitukselta. Mielestäni ”The Yellow Wallpaper” toimii tämän lisäksi hyvin myös juuri novellina ja kertomuksena mielenterveyden järkkymisestä, ei ainoastaan selkeänä viestinä Gilmania hoitaneelle lääkärille.
Kertoja on tietoinen siitä, että hänen mielipiteensä omasta tilastaan ei ole paljonkaan arvoinen kun sitä vastaan asetetaan lääkärien auktoriteetti. Hän tuntee että tarvitsisi jotain tekemistä kun taas häntä ympäröivät ihmiset kehottavat häntä lepäämään. Kertoja joutuu piilottamaan kirjoituksensa, jättää lapsensa hoidon palvelijalle ja joutuu marginalisoiduksi taloudenhoitajana kälyn huolehtiessa käytännöllisistä tehtävistä. Koska hänellä ei ole mitään keinoa ilmaista itseään, hänen mielikuvituksensa ja energiansa alkavat pyöriä pakkomielteenomaisesti erään huoneen tapetin tutkimisen ympärillä. Kertoja käsittelee tapetin kautta tunteitaan siitä, että hänen käyttäytymistään valvotaan ja rajoitetaan jatkuvasti. Nainen, jonka kertoja luulee olevan tapetin vankina, on nöyryytetty hiipiessään ympäriinsä päiväsaikana, niin kuin kertojakin oli kun hän uskaltautui esittämään mielipiteensä; varjojen turvissa nainen ravistaa kaltereita, niin kuin kertojakin jatkaa kirjoittamista ollessaan toisilta piilossa. Kertoja itse kokee lopullisen hermoromahduksensa vapauttavana: tuhoamalla tapetin hän on saavuttanut jotakin ja päässyt epäsuorasti hyökkäämään niitä rajoituksia vastaan, jotka eivät jättäneet hänelle mitään tehtävää tai määräysvaltaa talossa.
Novellin voi löytää myös netistä tästä osoitteesta:
http://www.library.csi.cuny.edu/dept/history/lavender/wallpaper.html
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Minua hirvittää - ja kiehtoo??? - se, että sekä "vanhemmassa" kirjallisuudessa että kirjailijoiden elämäkerroissa on niin paljon erilaista hulluutta (enpä laita lainausmerkkeihin tällä kertaa, kaipaan kyllä yhtä arkista mutta ei yhtä leimaavaa sanaa) - mielenterveysongelmia, mielisairautta, itsemurhia, ja sitten "tavallista" ahdistusta, masennusta ja neuroottisuutta. Voisitko TM kommentoida tätä?
Aamulehdessä taas ruokitaan tätä meidän keskustelua: Valossa oli tällä kertaa juttu siitä, miten telkkarin naishahmot ovat neuroottisia, ja kysyttiin, koska miehiäkin aletaan viihteessä kuvaamaan samoin. No, tässä mielessä minusta Sopranos on kyllä ollut vallan upea avaus. Mutta niin, että Tonyyn nimenomaan samaistuu ja ihastuu, tappaa ja tuhoaa hän sitten työkseen miten vaan. Näihin Valon mainitsemiin Ally McBealiin, Täydellisten naisten Breehen, Salkkareihin Laura Kivirantaan ja Simpsonien Edna opeen ainakaan minulla ei ole mitään suhdetta, ja joku Olimpia on ihan tuntematon.
**
Kun tätä kirjoitan, huomaan että tää justiinsa on vaarallista, olen kovin lähellä naisellisen ahdistuksen trivialisoimista... Mutta kyllä se yksi taiteen ja viihteen kestoteema on.
Sandra Gilbert ja Susan Gubar ovat käsitelleet naiskirjailijoiden ja heidän hahmojensa ahdistusta klassisessa tutkimuksessaan The Madwoman in the Attic: The Woman Writer and the Nineteenth-Century Literary Imagination (1979), mutta ainakaan niissä kappaleissa jotka olen tähän mennessä lukenut ei käsitelty Gilmania. Kuitenkin heidän esittämänsä ajatuksen siitä, että kirjallinen luovuus voi naisten kohdalla johtaa hulluuteen sosiaalisten paineitten takia, voisi liittää Gilmanin kertojaan, jonka mielenterveys ei kärsi kirjoittamisesta vaan siitä että se kielletään häneltä siksi, että se nähdään naiselle sopimattomana ja liian rasittavana aktiviteettina. Jos Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin hullu vaimo, tutkimukselle nimen antanut Bertha Mason, vastustaa omalla tavallaan alistuvaisuutta vaativia patriarkaalisia rakenteita (kuten Gilbert ja Gubar väittävät), ehkäpä Gilmanin kertoja on hänen sympaattisemmin kuvattu sisarensa. Bertha on uhkaava ja lopulta hyvin vähän aikaan saava kapinallinen; vaikka Gilmanin kertoja tyytyy alussa toistamaan ja kritisoimaan vain lievästi toisten mielipiteitä siitä, mikä on hänelle parhaaksi ja näyttää menettävän järkensä, novellin lopetus on kuitenkin oudon positiivinen ja kertoja tuntee solidaarisuutta toisia ”tapetin” vangitsemia naisia kohtaan.
Kommennttia hieman asian vierestä ehkä...
Mielenkiintoinen novelli. Ja aika kuvaavaa olla juuri tapetin vankina.
Pienenä minua kauhistutti suomalainen lasten elokuva Lumikuningatar(1986), jossa muistaakseni paha(hullu) nainen oli taikonut ballerinoja ruusutapettiin vangeiksi. Elokuvahan perustuu H.C. Andersenin satuun...
Se nyt vaan tuli mieleen tästä naisten leimaamisesta hulluiksi, että pienestä asti sitä opetetaan mitä erilaisemmissa asiayhteyksissä, kuten juuri saduissa.
Lähetä kommentti