Goottilainen kauhuromaani III

Goottilaisen kirjallisuuden toista ääripäätä edustaa Matthew Lewisin romaani The Monk (1796), jota voisi kuvailla aikansa menestyksekkääksi ja laajasti halveksituksi B-elokuvan vastineeksi. Tarkoituksena oli shokeerata ja mennä hyvän maun rajan yli. Romaanin lähestymistapa aiheisiinsa osoittaa sen, millainen ero oli lajityypin menestyksekkäiden ja sivistyneiden naiskirjailijoiden ja sen huonosta maineesta laajalta vastuussa olevien transgressiivisten ja yliampuvien romaanien välillä. Minusta se muodostaa sopivan vertailukohteen Udolpholle ja sen naishahmoille, jos ottaa lähtökohdaksi erään Virginia Woolfin huomautuksen: miehille ei asetettu samoja korkeita siveyden standardeja ja he olivat vapaampia kirjoittamaan aiheista, joiden olemassaolosta kunnon nainen ei voinut tunnustaa olevansa edes tietoinen.

Anti-katolisuudesta syytetty romaani kuvaa espanjalaisen inkvisition aikaisen kirkon tekopyhänä ja todellisen moraalisuuden tukahduttavana instituutiona, joten ei ehkä ole niin yllättävää, että avioliitosta pidättäytyminen on pikemminkin pahe kuin hyve, minkä nimihenkilö Ambrosion täydelliseksi muodostuva moraalinen korruptio osoittaa. Mutta huomionarvoista on se, että Lewis ei tunnu täysin tuomitsevan avioliiton ulkopuolista seksuaalisuutta. Vaikka Ambrosion lankeemus alkaa hänen suhteestaan Matildaan, hänen suurin syntinsä on lopulta hänen julmuutensa ja valmiutensa keksiä oikeutus jokaisella rikokselleen toisia ihmisiä kohtaan. Mutta nunna Agnes, joka rikkoo valansa rakastamansa miehen tähden ja synnyttää aviottoman lapsen, pääsee lopulta naimisiin korkea-arvoisen rakastettunsa kanssa. Ainakin tässä Lewis näyttää välttävän kaksinaismoraalin. Molempia hahmoja rajoittavat hänen kritiikkinsä kohteeksi joutuvat katoliset normit, jotka estävät uskonnollisuuden ja maallisen rakkauden yhteensovittamisen. Molemmat syyllistyvät, yleistetysti sanoen, samaan syntiin. Mutta Agnesia ei tuomita ankarammin sen takia, että hän on nainen; päinvastoin, hän saa Lewisin sympatian puolelleen, sillä hänen motiivinsa eivät olleet itsekkäät. Kun hän joutuu toisten nunnien rankaisemaksi raskauden paljastuttua, heidän armoton reaktionsa esitetään moraalisesti tuomittavana. Tarinan sankarit eivät menetä luottamustaan Agnesin moraalisuuteen. Myös tarinassa esiintyvät sivuhenkilöt tukevat tätä ajatusta rakkauteen pohjautuvasta seksuaalisuudesta positiivisena eikä vain syntisenä piirteenä naisessa. Tarinan toisen naispäähenkilön, Antonian, esitetään olevan Ambrosion aikeiden avuton uhri juuri siksi, että hänen äitinsä yritti tiukkojen siveyskäsitysten takia pitää hänet täysin tietämättömänä edes seksuaalisuuden mahdollisuudesta.

Radcliffen olisi mahdotonta kuvitella käsittelevän samoja aiheita kuin Lewis, joka tähtäsi lukijoiden shokeeraamiseen. Mutta vaikka hän ei voinut tai halunnut käsitellä kaikkia asioita yhtä suorasti, Emily on monipuolisemmin kehitelty ja vahvempi hahmo kuin Agnes ja Antonia. Jälkimmäiset ovat kauniita ja uskollisia, ohuita ja stereotyyppisiä täydellisyydessään. Agnesin seksuaalisuus on kuitenkin kiinnostava esimerkki siitä, miten mieskirjailijoilla oli myös mahdollisuus tuoda julkisuuteen näkemys ihanteesta poikkeavasta piirteestä naishahmossa, jota ei lopulta tuomita sen takia. Tämä tapahtui kylläkin romaanissa, joka on kaukana korkeakirjallisuudesta, mutta The Monk oli lopulta hyvin laajalti tunnettu. Olisi kiinnostavaa lukea joitakin esimerkkejä siitä, miten aikalaiset reagoivat Agnesin hahmoon.