”Hurjimmissa kuvitelmissanikaan en ollut koskaan nähnyt itseäni kotiäitinä, olosuhteiden pakosta ja yhä kasvavan lapsikatraan vuoksi olinkin yhtäkkiä keskellä elämää jossa tunti toisensa jälkeen kului samoissa askareissa yötä päivää, aamusta iltaan – aikani meni tyypillisen mammamaisesti kokonaan muiden tarpeista huolehtimiseen, voimani eivät millään tahtoneet riittää kaikkeen mikä hetkestä toiseen oli suoritettava. Vähitellen en enää muistanut mille olin mahdollisesti itse halunnut omistautua. Kun katselin ystäviä ja sukulaisia, opiskelutovereita ja naapureita, kuvio näytti selvältä: miehet saattoivat jatkaa elämäänsä vaikka perhe kasvoikin, naiset kantoivat vastuun kodista […]” (Tikkanen 2004, 75.)
Tällä hetkellä jaamme poikaystäväni kanssa kaikki kotityöt tasan: pesemme kumpikin omat pyykkimme, tiskaamme vuorotellen, kokkaamme ja siivoamme yleensä yhdessä. Minä teen vähän useammin ruokaa kuin poikaystäväni, mutta pidän ruuanlaitosta. Toisaalta poikaystäväni siivoaa useammin kuin minä, vaikka tuskin pitää siivoamisesta sen enempää kuin minäkään, järjestyksestä kylläkin. Olen erittäin tyytyväinen tilanteeseen ja pidän sitä tasa-arvoisena.
Pystymmekö kuitenkaan ylläpitämään järjestelyä enää sitten, kun siirrymme työelämään tai saati sitten, jos saamme lapsia? Pelkään että tulen katkerasti pettymään, jos odotan, että tulevaisuudessa molempien panos kotona ja kodin ulkopuolella säilyisi samansuuruisena ja samanarvoisena. Uranaisista ja koti-isistä puhutaan paljon, mutta edelleen naiset käyttävät keskimäärin huomattavasti enemmän aikaa kotitöihin kuin miehet. Molempia tyydyttävä työnjako on erityisen vaikea saavuttaa, jos molemmat haluavat panostaa uraansa. Ehkä jopa mahdotonta.
Olen pohtinut asiaa epätavallisen paljon luettuani Märta Tikkasen teoksen Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (2004). Tikkanen kirjoittaa siitä, kuinka ylivoimaiseksi hän koki tasapainottelun oman elämänsä ja perheestä huolehtimisen välillä (Tikkanen 2004, 99). Tikkaset halusivat alun perin suhteessaan vain ”kirjoittaa ja rakastaa”, mutta Henrik Tikkasen (ainoastaan henkisestä) tuesta huolimatta Märta Tikkasen omalle kirjoitustyölle jäi vain yöt aikaa. Samalla kärsi rakkaus.
”…kaikki, myös hän, myös minä, myös lapset katsoivat että hänen työnsä on tärkeää eikä sitä saa häiritä, kun taas minun tekemisiäni häiritään hilpeästi ja taukoamatta.” (Tikkanen 2004, 160.)
Märta Tikkaselle luovan työn suhde perheestä huolehtimiseen muodostui ongelmaksi, jossa toisaalla painoi syyllisyys oman työskentelyn antamasta nautinnosta perheen kustannuksella, toisaalla halu toteuttaa itseään. Sama ristiriita työn ja perheen välillä on välittynyt myös muista lukemistani teksteistä, jotka kertovat perheellisistä tutkijanaisista, naiskirjailijoista ja naisajattelijoista. Saman ristiriidan tunnistanee suuri(n?) osa perheellisistä naisista.
”Tunnen selvästi sen minkä tietysti jollakin tasolla teidän, olen koko ajan tiennyt, en vain ole halunnut nähdä enkä ajatella enkä vetää siitä johtopäätöksiä – sen että en ole yksin näine kokemuksine ja tunteineni joita olen yrittänyt kuvata. Että ne ovat yhteisiä monille ihmisille, liiankin tavallisia. Että vaikka yksityiskohdat ovat erilaisia niin on huomattavasti enemmän yhdistäviä kuin erottavia seikkoja, kunhan päästään hivenen pintaa syvemmälle.” (Tikkanen 2004, 174.)
Kirjoitelmissani aion tarkastella eri aikoina eläneiden, luovaa työtä tehneiden naisten ajatuksia perhe-elämän ja uran yhdistämisestä. Yritän selvittää, onko mahdollista yhdistää kaksi uraa ja perhe molempia tyydyttävällä tavalla, ja minkälaisia muotoja nämä yritykset ovat saaneet eri paikoissa eri aikoina. Märta Tikkaselle innoituksen uran ja perheen problematiikan pohtimiselle antoi Fredrika Runeberg, kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin kirjailijavaimo, johon aion seuraavaksi perehtyä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Onnistuit kiteyttämään ryppään minun (ja varmasti monen muunkin nuoren naisen) henkilökohtaisia pelkojani. Pelot ovat hiipeneet mieleeni hiljalleen ajan kuluessa, kun ikä on ylittänyt kahdenkympin jo vuosilla. Minulle on nimittäin alkanut hahmottua, että halutessani tulevaisuuden heterosuhteessa lapsia se olisin MINÄ, joka olisi äiti.
Pelkään oikeastaan kaikkea raskaudesta ja synnyttämisestä raskauden jälkeiseen masennukseen; lapsen/lapsien kanssa neljän seinän sisälle jäämistä, sosiaalista eristäytymistä, arjen pyörittämisen kaatumista päälleni ja sitä, että en enää lapseni/lasteni syntymisen jälkeen pääsisi takaisin koulutustani vastaaviin töihin. Ennen kaikkea pelkään, että lasten jälkeen en suurella todennäköisyydellä ole psyykkisesti enkä fyysisesti se Rapa & Kunto, joka olen tottunut olemaan ja jona olemisesta pidän.
Arvostan äitejä. Arvostan kotityöntekijöitä. Mutta en pidä heidän hankalasta roolistaan ja kapoisesta tilastaan.
Märtä Tikkanen ei puhu vain liitosta, jossa naiselle jää lapsista ja kodista huolehtiminen ja hyvin vähän tilaa kirjailijan työlle, vaan myös liitosta alkoholistin kanssa. Märtä Tikkasen "Punahilkka" (taitaa olla alunperin ruotsiksi 1987) on aika hurja kuvaus ajalta, jolloin kaikki oli vielä lähellä; ja hieno kuvaus myös Märtan lapsuudesta ja nuoruudesta. "Vuosisadan rakkaustarina" 1978 on kolmas, ja kuuluisin aiheeseen liittyvä teos, runoja liitosta.
Tärkeä kysymys onkin, missä määrin äitiys ja vaimous kahlitsevat tai ovat kahlinneet naista ja hänen mahdollisuuksiaan kaikenlaiseen muuhun elämään riippumatta siitä, onko mukana alkoholismi vai ei. En ole Kaksin -teosta itse vielä lukenut. Minua kiinnostaa, kommentoiko MT itse tätä kirjassa?
Pitkään ajattelin äidin tilan laajentuvan ja roolin muuttuvan jos äitinä oleva vain olisi tietoinen roolin ongelmista ja seikoista, jotka johtavat elinpiirin kaventumiseen (myös kirjaimellisesti).
Tarkemmin perehdyttyäni ihailemieni, enemmän ja vähemmän feministisesti ajattelevien naisten elämään jouduin huomaamaan, ettei yhden eikä edes kahden ihmisen tietoisuus ongelmien aiheuttajista riitä poistamaan niitä. Samalla tulin entistä tietoisemmaksi itse siitä, kuin henkilökohtainen todella on poliittista.
Kirjoittaessani Märta Tikkasesta jätin tietoisesti hänen puolisonsa alkoholismin mainitsematta, koska vaikka se ei varmasti tehnyt asioita helpommaksi, alkoholismi ei ollut syy sille, että vastuu kodista jäi ainoastaan MT:lle.
Kaksin -teoksessa on useita kiinnostavia teemoja, mutta kaiken läpäisee MT:n melkeinpä järkytys siitä, minkälaista perheellisen naisen elämä onkaan. Kirjassa MT pohtii aihetta niin menneisyyden naisten avulla kuin aikalaistensa kanssa ja tämän elintilan ahtauden ymmärsin olevan tunteet, joiden Tikkanen kirjoittaa olevan ”yhteisiä monille ihmisille, liiankin tavallisia”. Kirjassaan Tikkanen toki kirjoittaa miehensä alkoholismista, mutta muistaakseni ei yhdistä sitä äitiroolin yleisempään tukahduttavuuteen.
Kiinnostava on myös äsken lainaamani kommentin jatke: ”…vaikka yksityiskohdat ovat erilaisia niin on huomattavasti enemmän yhdistäviä kuin erottavia seikkoja…” Teoksesta välittyy hyvin aikakauden feministinen ajattelu: naisten ajatellaan jakavan eroistaan huolimatta jokin tietty yhteinen (sorron) kokemus.
Tekstisi oli mielenkiintoinen ja hyvinkin kuvaava. Itse olen ollut yhteensä viisi vuotta lapsieni kanssa kotona. Siihen aikaan mahtuu paljon kaikenlaista, mutta ennenkaikkea ajattelisin asian niin, että arki on työn lisäksi myös ilo. Muutos, kaikessa, tulee kuitenkin eläen ja kokien. Lapsi muuttaa kaiken, ja ei mitään.
Tärkeätä on mielestäni se, että vanhempien keskinäinen kommunikaatio pelaa, ja äiti ei automaattisesti suostu olemaan se ainoa "joustaja". Myös miehelle kannattaa antaa tilaa toteuttaa isyyttään omalla laillaan. Koti ei ole vankila, jos siitä ei sitä itse tee. Äitiyttä ei kannata pelätä, vaan ottaa se mielenkiintoisena, VAIN NAISELLE mahdollisena, elämän monimuotoisuutena.
En toki sano, että arki opiskelun, työn ja lasten kanssa olisi aina helppoa, mutta onko toisaalta arki ilman lapsia aina helppoa ja ongelmatonta? Uskon vahvasti siihen, että ihminen pystyy, jos vain haluaa. Opiskelun ja perhe-elämän yhdistäminen onnistuu järjestelyillä, asenteella ja tukiverkoston avulla.
Itselleen ei kannata etukäteen tehdä ylitsepääsemättömiä vuoria. Elämä on kuitenkin loppujen lopuksi aika hieno juttu ;)
Lähetä kommentti