Goottilainen kauhuromaani

Goottilaiset kauhuromaanit alkoivat saavuttaa Englannissa suosiota 1700-luvun loppua kohden. Yksi aikakauden menestyneimmistä kirjailijoista oli Ann Radcliffe, jonka The Mysteries of Udolpho (1794) on esimerkki sen ajan kirjallisuuden goottilaisuudesta ikonisimmillaan: se sisältää nuoren sankarittaren, uhkaavan roiston ja hänen linnansa, yliluonnolliselta vaikuttavia tapahtumia ja runsaasti perhesalaisuuksia. Radcliffen aikalaiset tunsivat hänen teoksensa, joten lukuisat niitä parodioineet kirjailijat pystyivät olettamaan lukijoiden tietävän mihin he viittasivat (mistä Austenin Northanger Abbey on kuuluisin esimerkki), mutta sittemmin Radcliffen kontribuutio näyttää jääneen tietyssä määrin unohduksiin. Shelley, Poe ja Stoker ovat ne nimet, jotka mainitaan varhaisesta kauhukirjallisuudesta keskusteltaessa. Olen kuitenkin huomannut, että Radcliffe tuntuu kiinnostavan feministisiä kirjallisuudentutkijoita. Ellen Moers on kirjoittanut Radcliffen matkustavista sankarittarista, jotka joutuvat jättämään turvapaikkansa, kiertämään maailmalla ja matkustamaan tietyssä mielessä myös linnojen sisällä yrittäessään selvittää niiden salaisuudet. Varsinkin tämä jälkimmäinen kiinnostaa minua, sillä Radcliffen Udolphossa yksityinen sfääri ei ole sankarittarelle ainoastaan naisen luonnollinen paikka, vaan myös vaaroja täynnä oleva, tuntematon ympäristö, joka muodostaa uhkan hänen itsemääräämisoikeudelleen.

Lyhyesti 1500-luvun Ranskaan ja Italiaan sijoittuvan romaanin juonesta: maalaisaateliin kuuluvan Emilyn isä kuolee heidän yhteisellä ulkomaanmatkallaan ja kotiin palattuaan hän jää tätinsä suojatiksi. Tädin avioiduttua epämääräisen menneisyyden omaavan Montonin kanssa he matkustavat Italiaan ja lopulta Udolphon linnaan; huhutaan, että Montoni oli tehnyt murhan periäkseen sen. Emilyn täti kuolee huonon hoidon seurauksena ja Emily itse jää vangiksi linnaan. Hänen täytyy löytää keino estää Montonia ottamasta tädin jättämään perintöä omaan haltuunsa väärin perustein, vastustaa Montonin yrityksiä painostaa häntä luopumaan isänsä aikaisemmin jättämästä perinnöstä ja pyrkiä jotenkin pakenemaan tiukasti valvotusta Udolphosta. Kaiken lisäksi Udolphon synkällä menneisyydellä näyttää olevan jokin yhteys sukusalaisuuteen, josta Emilyn isä pitkään vaikeni. Juoni kuulostaa kliseiseltä vaikka ei olisi goottilaista kirjallisuutta lukenutkaan, mutta Radcliffe loi tai ainakin popularisoi suuren määrän lajityypin kliseistä. Hän antoi myös naishahmojen kokemuksille ja heidän elämissään tärkeille asioille keskeisen aseman.

Erilaiset kodit ja naisten omaisuudet ovat keskeisiä romaanille. Montoni yrittää enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi viedä tarinan naisilta heidän lailliset oikeutensa sekä rajoittaa heidän liikuntavapauttaan kodinkin sisällä. Kuitenkin Emilyn itsepintaisuus ja loogiset argumentit mahdollistavat sen, että hän onnistuu hidastamaan Montonin suunnitelmaa. Tämän ansiosta hänelle tarjoutuu tilaisuus paeta; hän on onnekkaampi kuin tätinsä tai Udolphon aikaisemmin omistanut sukulaisnainen. Juonessa jatkuvasti läsnä olevat esimerkit naisille kuuluvasta omaisuudesta ja se, että Emily ja hänen miehensä (Ranskaan jäänyt kosija, jonka hän tapaa uudelleen romaanin lopussa) asettuvat lopulta asumaan vaimon sukutilalle rakentavat kuvaa yhteisöstä, jossa naisella pitäisi olla oikeus määrätä kodistaan. Ei ainoastaan siksi, että yksityinen sfääri olisi hänen luonnollinen ympäristönsä, vaan myös sen takia, että hänellä voi olla sekä laillisia että moraalisia oikeuksia toimia auktoriteettina ja omistajana. Montonin vankina ollessaan Emily kokee senhetkisen kotinsa painajaisena, jotka rasittaa hänen hermojaan, rajoittaa hänen luovuuttaan ja tarjoaa vain turvattomuutta. Hänen täytyy pystyä löytämään tie pois sieltä, jotta hän voi saavuttaa hänelle kuuluvan aseman ja itsemääräämisoikeuden.

Clery, E.J. Women’s Gothic. From Clara Reeve to Mary Shelley. Salisbury: Northcote House, 2000.
Moers, Ellen. Literary Women. Norwich: W.H. Allen & Co. Ltd, 1976.