Goottilainen kauhuromaani II

Lyhyesti vielä Radcliffestä ennen kuin siirryn seuraavaan. Näyttää siltä, että hän pääsee populaarikulttuuriin mukaan ainakin jossakin mielessä. Austenista on tehty uusi hyvin laajalta osin fiktiivisestä materiaalista koostuva elämänkertaelokuva, Becoming Jane, ja yksi sen lisäyksistä historiaan on kuulemma ollut nuoren Austenin ja Radcliffen tapaamisen kuvaaminen. Saa nähdä millaisena elokuva esittää Radcliffen ja hänen teoksensa, mutta ehkäpä se osoittaa katsojille, että joitakin menestyneitä naiskirjailijoita oli ollut ennen Austeniakin (useimmiten perinteiset kirjallisuuden kaanonit eivät sisällä häntä edeltäneitä naisia, vaikka Wollstonecraftin poliittinen ajattelu saattaa saada maininnan).

Perintöoikeuden lisäksi Radcliffe painottaa myös matkustamisen ja luovuuden merkitystä. Niiden merkitys Emilyn henkiselle kehitykselle erottaa hänet muista hahmoista ja nostaa hänet Radcliffen kehumaksi sankarittareksi, ei vain päähenkilöksi. Miespuolisten auktoriteettien moraalisuutta arvioitaessa yksi kriteereistä on heidän suhtautumisensa henkisten ominaisuuksien arvoon. Emilyn isä rohkaisee hänen koulutustaan, korostaen sekä tarpeellista rationaalisuutta, joka voi auttaa häntä kohtaamaan haasteet, että tunteellisuutta, joka mahdollistaa taiteellisen luovuuden ja ei-materiaalisten arvojen tunnustamisen. Montonin luoma ilmapiiri taas estää Emilyä ilmaisemasta itseään kirjoittamisen kautta, niin kuin hänellä oli tapana. Emilyn täytyy turvautua oppimaansa itsekuriin ja rationaalisiin argumentteihin puolustaakseen perintöään, mutta tämä puoli koulutuksesta ei yksin riitä. Hän kärsii yhä lisääntyvästä rasituksesta ympäristössä, joka ei tunnusta hänen oikeuttaan henkiseen ilmaisuun ja jossa hänen ainoa tarkoituksensa on toimia objektina, jonka Montoni yrittää myydä tutulleen omia suunnitelmiaan edistääkseen. Emily pääsee Montonia ja hänen tuttaviaan hetkellisestä pakoon ”matkustamalla” Udolphon linnan sokkelomaisissa käytävissä. Nämä episodit, vaikka ne eivät olekaan aktiivisia tai atleettisia modernissa mielessä, auttavat häntä kuitenkin hetkeksi suhtautumaan järkevämmin niihin yliluonnollisiin kauhukuviin, jotka täyttävät hänen mielensä Udolphossa silloin, kun hänellä ei ole mahdollisuutta mielekkääseen työhön. Vaikka Radcliffe lopulta päättääkin tarinan Emilyn konventionaaliseen avioliittoon, hänen tekstissään on kuitenkin läsnä ajatus siitä, että onni ja eheys vaativat produktiivisia ja henkisesti stimuloivia päämääriä. Emily jää yksityiseen sfääriin, mutta romaanin lopussa hän on saavuttanut liikkumavapauden sen sisällä: hän on vapaa lähtemään ja palaamaan kuten itse päättää, talo, jossa hän asuu aviomiehensä kanssa, on hänen perintönsä, ja tämä tunne fyysisestä vapaudesta mahdollistaa luovuuden.