Suomalaisessa väestöpolitiikassa on jo pitkään esiintynyt tavoite lapsiluvun lisääntymisestä perhettä kohti. Suomessa perustettiin 1941 Väestöliitto edistämään kansan kasvua ja kohottamaan kansallista itsetuntoa. Kuten muuallakin Euroopassa, myös Suomessa toivottiin väestön kasvua ja epäviralliseksi lapsilukuihanteeksi määriteltiinkin kuusi lasta perhettä kohti. Sotien jälkeinen toive kansakunnan kasvuun kohdistettiin suoraan äideille; heidät kohotettiin (ainakin näennäisesti) Suomen kansan pelastajiksi. Vuonna 1945 säädetyllä maanhankintalailla pyrittiin osaltaan edesauttamaan perheen lapsiluvun kasvua. Lain pääasiallinen sisältö oli se, että ostettavan tilan hintaa alennettiin suorassa suhteessa lapsien lukumäärään. Nätkinin kirjassa esiintyvässä tekstissä Riitta Auvinen kirjoittaa käsitteestä "suomalainen nainen". Tätä käsitettä ei esimerkiksi 1945-luvulla käytetty useinkaan, vaan nainen esiintyi puheessa yleensä naisammatissa (vrt. esimerkiksi kotisisar), synnyttäjänä tai äitinä. Naiseus linkittyi voimakkaasti äitiyteen. Väestön kasvu olikin kirjattu maanhankintalakiin "vapaaehtoisena pakkona".
Riitta Auvinen kirjoittaa seuraavasti maanhankintalain tuomista vaatimuksista naista kohtaan: "Suomalaisen pienviljelijäperheen elintason kohottaminen otettiin pienviljelijän emännän mahanahasta. Oli syntynyt ns."akantappolaki". Suomalainen nainen valjastettiin vetämään hyvinvoinnin rattaita usein äärimmäisponnistuksiin asti. Naisen rinnalla ponnisteli "kylmän tilan" suota pelloksi kuokkiva mies, jonka selkä oli puolestaan takaamassa suomalaisen elintason nousun." Muun muassa tämä kirjoitus löytyy Ritva Taskisen 1991 toimittamasta Väestöliiton historiikista "Perheen puolesta. Väestöliitto 1941-1991", jota Nätkinin kirjassakin on pohdittu.
Kysymystä väestön kasvusta on liitetty naiskysymykseksi muun muassa sälyttämällä vastuu alhaisesta syntyvyydestä naisten harteiile. Naisia on esimerkiksi syytetty itsekkyydestä heidän edistäessään lapsilukumäärän rajoitusta. 1940-luvulla nainen oli ensisijaisesti uuden sukupolven synnyttäjä, ja tälle tehtävälle oli alisteisia kaikki muut naisen elmän osa-alueet. Tämän, naisten kansalaisvelvollisuudeksikin kutsutun, tehtävän erityisiä puolestapuhujia olivat mieslääkärit. Lapsia ajateltiin "naisten lapsiksi". Vuonna 1941 virallistetun äitienpäivän alkuperäisenä tarkoituksena oli glorifioida äitiyttä, ja äitien ajateltiin (ainakin rivien välissä) helpommin esimerkiksi uhraavan "poikiensa hengen sodassa" äitiyden ylistämisen avulla. Valtion ensimmäisenä varsinaisena väestöpoliittisena tukimuotona voidaan pitää 1937 alkanutta äitiysavustusjärjestelmää. Äitiys- ja lastenneuvolatoimintaa aloiteltiin 1944 ja lapsilisät otettiin käyttöön 1948.
Jos ajatellaan tämän päivän väestöpolitiikkaa, esiintyy siinäkin lähes poikkeuksetta toivomus useampilapsisiin perheisiin. Itse olen miettinyt sitä, että kuinka kannustavaa on oikeasti hankkia lapsia nyky-yhteiskunnassa? Toki nyky-Suomessa on mahdollisuus "palkallisiin" vanhempainvapaisiin ja äitiyslomaan, mikäli äiti ne haluaa käyttää. Kuukausittaiset rahasummat eivät kuitenkaan päätä huimaa. Ilman äitiysvapaata edeltäviä työtuloja verotettava äitiyspäiväraha on 15,20 euroa arkipäivää kohden, mikä tekee 20:llä arkipäivällä laskettuna 304 euroa kuukaudessa miinus verot. Myöskään työanatajapuoli ei aina ole suopea naisen ilmoituksesta jäädä äitiysvapaille. Onneksi poikkeuksiakin on. Voisi ajatella, että raha on ollut eräänlainen kynnyskysymys Suomen väestöpolitiikassa; 1940-luvulla siinä mielessä, että lapsien saannista palkittiin esimerkiksi em. maanhankintalain suomalla tiluksien hinnan alennuksella, nykyään pienet vanhempainrahat ja työantajien nuiva suhtautuminen hedelmällisessä iässä oleviin lapsettomiin naisiin saattavat vaikuttaa lastensaannin lykkäämiseen "tuonnemmaksi".
Lisätietoa aiheesta voi lukea Ritva Nätkinin kirjasta Kamppailu suomalaisesta äitiydestä (1997 Tammerpaino oy, Tampere) ja Kelan sivuilta www.kela.fi/lapsiperheet.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Äidit varmasti ovat olleet väestöpolitiikan ja lapsiluvun vetureita, ovathan he siinä asemassa, että ovat saattaneet omalla kohdallaan asiasta päättää.
Ennen ehkä lasten hankkiminen koettiin velvollisuutena ja, ehkä uskontokin ja sen vahva asema on saattanut asiaan vaikuttaa, myös Suomessa.
Nyky-Suomikin tarvitsee lisää veronkantajia, mutta asiaa helpottavat nykyään maahanmuuttajat. Suomalaisten ei itse ole pakko "täyttää maata" ja näin ehkä kokea asiaa velvollisuutena.
Itse olen asiaa myös miettinyt, koska paineita "lasten hankintaan" tulee suunnasta jos toisesta, eikä sitä tässä enää nuortumaan päin ole, mutta opiskelijan "tuloilla" on hyvin vaiketa mielestäni lasta elättää, vaikka oma äitini ja hänen äitinsä ovat kannattaneetkin ajatusta, että "lapsi tuo leivän tullessaan".
Suomen valtio tietääkseni tukee työttömien lasten vanhempia enemmän kuin esimerkiksi opsikelevien lasten vanhempia. Tällöin ei minusta ole Suomen väestöpolitiikka kovin kannustava hankkimaan lapsia nuorena opiskelijana.
Joskus äiti on itsekäs siksi että ei halua synnyttää yhteiskunnalle lisää lapsia työntekijöiksi, joskus siksi että haluaa yhteiskunnalta tukea joka helpottaisi lapsimäärästä tai yksinhuoltajuudesta aiheutuvia kuluja. Saan sen vaikutelman, että ajatus "oikeista" naisista synnyttämässä yhteiskunnalle "oikeanlaisia" lapsia ja toisaalta harmillisen paljon lapsia "vääränlaiseen" tilanteeseen synnyttävistä naisista ei ole kadonnut vielä länsimaistakaan, varsinkin jos lukee sitä mitä Yhdysvalloissa on kirjoitettu mustista sosiaaliavun turvin elävistä äideistä.
On jännittäviä yhtymäkohtia sodanjälkeisen ja nykyisen Suomen asenneilmapiirissä. Molempina aikoina vastuu väestöstä yritetään sälyttää (nuorten) naisten kapeahkoille harteille. Tuo painostus vain lisää tunnetta, että me nuoret naiset olemme tässä sopassa aika yksin. Se taasen laskee halua hankkia lapsia.
Ei lapsensaantia saisi ajatella "yhden naisen show'na". Kumppanien, työpaikkojen ynnä muiden verkostoiden pitäisi tulla vastaan. Mielikuvaan äidin ja lapsen pyhästä siteestä pitäisi luoda tilaa; kyllä samaan kuvaan mahtuisi paljon muitakin ihmisiä.
Lähetä kommentti